vierasyliö Sukupolvenvaihdoksissa tarvitaan maauskoa ja suomalaista sisua
Sukupolvien väliset suhteet ovat muuttuja, joka vaikuttaa kaikkeen siihen mitä maatilalla tapahtuu, erityisesti silloin kun tilan hallinta ja johtaminen siirtyvät uudelle sukupolvelle.
Tilan siirtyminen ei ole vain kahden sukupolven kauppa, vaan usein useamman sukupolven yli ulottuva ”lähetin” tehtävä.
Luopuminen ja luovuttaminen ymmärretään kielteisenä, periksi antamisena ja rukkasten naulaan iskemisenä.
Peräänantamattomia, sitkeitä ja pitkäjänteisiä ihmisiä löytyy
kaikkialta, mutta sisukkaita vain Suomesta. Sisua on vaikea kääntää muille kielille.
Emilia Lahden mukaan siihen
liittyy suomalaisilla käsitys
jostakin voimavarannosta, joka voidaan ottaa käyttöön silloin kun tilanne on mahdoton. Sisu
on siinnyt soilla ja metsissä, kuokan ja lapion varteen tartuttaessa: ”Ja to…os…ta se alkaa” sanoi Jussi, kun lapionsa suohon upotti.
Siitä se on alkanut ja synnyttänyt tilat ja tilukset, maauskon ja sisupussit, jotka työtä
pelkäämättä sukupolvi sukupolven jälkeen jatkoivat tilanpitoa.
Syntyi sukutila ja jatkuvuuden arvo: tilan on siirryttävä seuraavalle sukupolvelle. Esikoispojan ammatin- ja uranvalinta olivat päätetty syntymähetkellä.
Maailma muuttui. Pienet tilat joutuivat luovuttamaan ja katkaisemaan perinteen – sisusta huolimatta. Silti maatiloja siirtyy vielä sukupolvelta toiselle, vaikka niiden määrä vähenee jopa huolestuttavasti.
Ne jotka jatkavat, ovat vastanneet muutoksiin kasvattamalla tilakokoa, teknistämällä ja tehostamalla tuotantoa sekä ammattitaitoaan tilan johtamisessa.
Näillä tiloilla yhden sukupolven päästä tila – mahdollisesti – siirtyy jatkajalle. Jatkajan ei enää tarvitse olla esikoispoika ja se voi olla tytärkin. Yksi ehto jatkajan löytämiseksi on tilan elinkelpoisuus.
Toinen ehto on myönteisen molemminpuolisuuden tilan luominen sukupolvien välille.
Lapsen kehittyminen tasapainoiseksi aikuiseksi edellyttää rakastavien ja huolehtivien
aikuisten läsnäoloa. Lisäksi tarvitaan monipuolista vuorovaikutusta sekä ihmisten että luonnollisen ja rakennetun
ympäristön, esineiden ja
symbolien kesken.
Tämän vuorovaikutuksen piirissä tapahtuvia asioita voidaan nimittää lähiprosesseiksi. Näissä yksilö tekee suhteellisen säännöllisesti ja pitkäkestoisesti
jotakin, toiminnan kuluessa vaativampaa, vastavuoroisessa suhteessa esimerkiksi lapsen ja aikuisen välillä.
Maatila muodostaa omanlaisensa kehyksen ja ehdot lähiprosesseille. Näihin ehtoihin kuuluvat muun muassa edellä mainittu idea sukutilasta ja
jatkuvuudesta. Ne symboloivat talonpoikaista elämäntapaa ja sen arvoja.
Tilaa ei mielellään luovuteta ulkopuoliselle eikä sukupolvien työtä haluta hukata perinteen
katkeamiseen. Jatkajan on liityttävä sukupolvien ketjuun
ja tässä mielessä hän on sukupolvien yli ulottuvan tehtävän lähettiläs. Mutta nykyään mahdollisella lähettiläällä voi olla muitakin vaihtoehtoja mielessään.
Mitä sukupolvien elämänhistoriat voisivat opettaa tästä?
Seuraava tiivistetty kuvaus
perustuu sukupolvenvaihdostilanteessa olevilla maatiloilla tehtyihin elämänkulun kuvauksiin.
Luopumassa olevien miesten elämänkulkua kuvaa lapsuus maatilalla ja varhain syntyneet mielikuvat omasta tulevaisuudesta maanviljelijänä.
Lapsuudesta ja nuoruudesta ovat jääneet myönteisinä kokemuksina mieleen koneiden ja laitteiden onnistunut käsittely.
Näistä on syntynyt itsetuntoa nostavia ja miehistä identiteettiä rakentaneita kokemuksia, kokemuksia jolloin ”ensimmäistä kertaa tunsi itsensä mieheksi.”
Tunne omasta kyvykkyydestä ja taidoista ovat olleet keskeinen tekijä viljelijäksi ryhtymisessä.
Luopujanaisilla on ollut
miehiä enemmän pohdintaa ammatillisista vaihtoehdoista. Ilman maataloustaustaa olleille naisille tilan töiden opettelu on pitänyt aloittaa ”lannan luonnilla navetasta”.
Maataloustaustan puuttuminen on rajoittanut aktiivisempaa otetta tilan kehittämiseen. Vaikea suhde anoppiin tai omaan äitiin on voinut vaikeuttaa elämää. Ratkaisu on ollut muutto asumaan erillään, tosin liian monen vuoden jälkeen.
Jatkajilla ja luopujilla osallistuminen jo lapsena tilan töihin ovat synnyttäneet uskoa omiin taitoihin ja kykyihin ottaa
varhain vastuuta tilan töistä. Kuva itsestä maanviljelijänä on voinut syntyä jo lapsena.
Luopujien elämää maatilalla kuvasivat rakentaminen ja laajentaminen, siis usko tulevaisuuteen. Rakennus- ja laajentamissuunnitelmat olivat myös jatkajien tulevaisuudenkuvissa keskeisellä sijalla.
Ja jos omia pieniä lapsia oli, niin mielessä häivähti ajatus tulevasta jatkajasta. Tulevaisuus näillä tiloilla näytti valoisalta. Elämäntyölle oli jatkajat, jatkajilla suunnitelmat tilan kehittämisestä ja luopujilla luopumisen jälkeisestä ajasta.
Vastavuoroista osallistumista
toimintaan aiottiin jatkaa. Näissä tapauksissa maausko,
sisu ja myönteinen molemminpuolisuuden tila ovat luoneet lähiprosesseja, jotka realisoivat jatkuvuuden arvoa ja turvaavat tilan säilymistä.
Kaikilla tiloilla tilanne ei ole edellä kuvatun lailla valoisa. On tiloja, joilla mahdolliseen jatkajaan ei luoteta eikä luopuja halua luopua – ei edes keskustella asiasta.
Kietoudutaan kielteiseen molemminpuolisuuden tilaan, jossa takerrutaan olemassa olevaan vuorovaikutuksen malliin
kykenemättä murtamaan
kehää. Tilannetta ei uskalleta kohdata.
Luopuminen vasta sisua vaatii: antaa mahdollisuus uuteen itselle ja jatkajalle. Jos ei sisu tähän riitä, niin nuori saattaa lausua ne pelottavimmat sanat: ”pidä peltos.”
KALEVI PALDANIUS
Kirjoittaja on Savonia-ammattikorkeakoulun yliopettaja.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
