Jos karun kaunis saaristo kiinnostaa, suuntaa Selkämerelle

Selkämeren rannat ovat kivisiä, lohkareista moreenia, kiilleliusketta ja dioriittia. Parhaiten kansallispuiston pääsee veneellä. Kuva: Carolina Husu

”Saaristomeri”, vastaavat veneilijät, kun heiltä kysyy mieluisinta purren suuntaa. Siellä kun on saaria, silokallioita ja avomerta – suomalaista postikorttimaisemaa kerrassaan.

Mutta samaan tunnelmaan voi päästä myös Selkämeren kansallispuistossa, jossa on niin ikään ihmisen rakentamaa nähtävää ja ulkomeren avaraa maisemaa. Siellä voi myös saarihypellä, varsinkin jos on oma vene.

Selkämeren kansallispuisto on muodoltaan poikkeuksellisen pitkä: 160 kilometrin kaistale ulottuu etelästä Kustavista pohjoiseen Merikarvialle.

Väliin mahtuvat Uudenkaupungin, Rauman ja Porin kaupungit, joista tehdään kesäaikaan tilaus- ja vuoroveneretkiä moniin kansallispuiston saariin.

Majakkabongareille kansallispuisto on varma täky, sillä puiston vilkkaimpia käyntikohteita ovat majakat: Uudenkaupungin edustan Isokari, Rauman Kylmäpihlaja ja Porin Säppi.

Veneyrittäjä Timo Lokki vie vieraita Porin ulkosaaristoon ja Selkämeren kansallispuistoon. Suosikkikohteita ovat majakkasaari Säppi ja retkeilysatamat Iso-Enskeri, Seliskeri ja Munakari. Kuva: Carolina Husu

Kansallispuisto tarjoaa maisemien lisäksi tutkittavaa snorklaajille, lintubongareille ja sotahistoriasta kiinnostuneille. Saarissa on juoksuhautoja ja entisellä vankien ja varusmiesten saarella Katanpäässä linnake.

Kansallispuiston erikoisuus ovat lähivesissä lymyävät hylyt, joita pääsee tiirailemaan erityisillä hylkyretkillä.

Valtaosa kansallispuiston kohteista vaatii veneen, sillä vain lintuharrastajien Preiviikinlahteen, Lieslahteen ja Salttööseen pääsee sulan veden aikaan autolla.

Retkisatamissa on päivä- tai yönyliretkeilyä varten huussi, keittokatos tai ainakin grillauspaikka. Vilkkaimmissa kohteissa on myös kahvila.

Iso-Enskerin kiertävä luontopolku kulkee metsässä ja rannan pirunpelloilla. Kuva: Carolina Husu

Jos haluaa kauas merelle ja vähemmän tallatuille poluille, voi suunnata Pohjoiseen Ahlaisten eli Gummandooran saaristoon, jossa on paljon pieniä kivisiä saaria. Esimerkiksi retkellä Iso-Enskeriin saa samassa paketissa venematkan, ulkosaariston tuntua ja kaikki Suomen metsätyypit.

Kuljettajaksi pestataan Timo Lokki, eläkeläinen ja entinen sosiaalityöntekijä, joka on ajanut saariin Visit Porin vakiokuljetuksia sekä tilauskyytejä jo kymmenen vuoden ajan. Lokin moottoriveneeseen astutaan Porin Reposaaressa ja kokka suunnataan kohti merta.

Maisemassa näkyy mökkejä ja mereltä kohoavia tuulimyllyjä, joiden seuraksi on suunniteltu paljon suurempiakin. Niistä kiistellään, ja sen ymmärtää hyvin.

”Täällä on tosi hieno ruska syksyllä ensimmäisten pakkasöiden jälkeen”, Lokki juttelee ohjatessaan veneensä Iso-Enskerin retkisataman laituriin. Saaren pohjoisosa on yksityistä luonnonsuojelualuetta ja eteläosa kansallispuistoa.

”Vieraat haluavat yleensä kiertää saaren ja lopuksi keitän nokipannukahvit. Nähtävänä on pirunpelto, monenlaista metsää ja tavanomaisia metsäneläimiä. Säpissä on myös mufloneita, joita näkee harvemmin, mutta ylämaankarjaa voi tepastella vastaan.”

Iso-Enskeriin lähistöllä sijaitsevat myös metsäinen Seliskeri sekä Munakari, jossa voi yöpyä autiotuvassa eli entisessä kalastajien kausiasumuksessa, kalamajassa.

Iso-Enskerissä on toiminut meri- ja ilmavalvontajoukkoja, ja Munakarissa näkyy kuoppia, joissa saksalaiset pommittajat säätivät tähtäimiään ennen Mäntyluotoon menoa, Timo Lokki kertoo.

Merellä on kaunista muulloinkin kuin kesällä: syksyn ruska on hieno ja talvella valkoisuus huimaa. Kuva: Carolina Husu

Iso-Enskerissä matkalaiset suuntaavat luontopolulle, joka alkaa venelaiturista ja sukeltaa rehevään metsään. Se on ulkosaaristoksi yllättävänkin rehevää, sammalpohjaista ja tukevaa havupuuta kasvavaa, melkeinpä aarniometsää. Luonnontilaisessa metsässä lojuu ristiinrastiin Aila-, Tarmo- ja Vieno-myrskyjen kaatamia puita. Aluetta hoitava Metsähallitus raivaa niitä poluilta pois.

Patikoinnin jatkuessa puut pienenevät ja harvenevat ja maisema alkaa muistuttaa Lappia.

Eikä aikaakaan, kun edessä on valtava, rantaa myötäilevä kivinen vyöhyke. Tämä muinaisranta eli pirunpelto syntyi kauan sitten, kun kivet jäivät kauas rannasta maankohoamisen jälkeen. Nimi kertookin, kenen tekosia vanha kansa on arvellut kivikon olleen.

Luontopolun varressa on tietotauluja, joissa kerrotaan entisajan elämästä. Niistä oppii, että veneenrakentaja teki kölin kuusen isosta sivujuuresta ja valitsi kylkilaudoiksi oksatonta ja valmiiksi kaarevaa puuta, mieluiten kitumäntyä.

Avomerelle kalaan tai hylkeenpyyntiin lähteneet kalastajat rakensivat luodoille yöpymistä varten tomtningeja veneen purjeen, maston ja airojen avulla. Ne korvattiin myöhemmin pysyvillä kalamajoilla.