Professorit arvioivat kolme merkittävintä kakkosta: Presidentinvaalien häviäjät ovat vaikuttaneet Suomen politiikkaan
Presidenttiehdokkaat ovat vaikuttaneet politiikkaan, vaikkei heitä olisi valittu maan johtoon. Kolme professoria arvioi, kuka on merkittävin valitsematta jäänyt.
Karl-August Fagerholm on presidentinvaalien tunnetuimpia kakkosia. Väinö Tannerin suosio ei riittänyt presidentiksi, mutta vaikutti voittajan valintaan. Helvi Sipilän ehdokkuus muutti kuvaa presidenttiydestä. Kuva: Stiina HoviÄänten piti mennä tasan.
Presidentinvaalit 1956 olivat edenneet kolmannelle, ratkaisevalle kierrokselle. Voitosta kisasivat enää pääministeri Urho Kekkonen ja eduskunnan puhemies Karl-August Fagerholm.
Presidentin valitsi tuolloin 300 valitsijamiestä. Kannatusryhmät olivat laskeneet äänten jakautuvan 150–150 kahden ehdokkaan kesken.
Lopputulos kohahdutti. Kekkonen voitti 151–149. Yksi tai useampi valitsijamies oli vaihtanut puolta.
Presidenttikisassa historiaa on silloin tällöin tehty täpärin eroin. Voittonsa myötä Kekkonen aloitti 25-vuotiseksi muotoutuneen presidenttikauden. Hän on yhä selkeästi yksi Suomen historian merkittävimmistä poliitikoista.
Fagerholmia ei vastaavalla tavalla muisteta. Täpärän tappionsa jälkeen Fagerholm siirtyi pääministeriksi Kekkosen tilalle. Myöhemmin hän palasi puhemieheksi. Fagerholm on edelleen virkaa pisimpään hoitanut henkilö.
Vaan kuka on merkittävin suomalainen, joka on pyrkinyt presidentiksi tulematta valituksi? MT esitti kysymyksen kolmelle historian professorille.
Helsingin yliopiston poliittisen historian professori Pauli Kettunen vastaa pohtimalla vaaleja, joissa pienillä eroilla ratkaistiin Suomen suunta.
Yksi Kettusen esimerkki on juuri Fagerholmin ja Kekkosen vastakkainasettelu.
Kekkosen presidenttiydestä muistetaan hänen suhteensa itään, mutta professori muistuttaa myös Fagerholmin kannattaneen Paasikiven linjaa. Ulkopoliittisten ansioiden lisäksi aikalaiset vertailivat vuoden 1956 vaaleissa erilaisia yhteiskuntavisioita.
”Sosiaalidemokraatit painottivat maan teollistamista, maalaisliitto korosti maaseutua ja maakuntia. Samaan aikaan kärjistyivät tulonjako- ja etujärjestökamppailut”, Kettunen kertoo.
Toista täpärää linjanvetoa käytiin 1930-luvulla. Maan ensimmäinen presidentti K. J. Ståhlberg ei halunnut jatkaa vallassa 1925 mutta palasi kuusi vuotta myöhemmin vaalikentille vastustamaan lapuanliikettä. Vuoden 1931 vaaleissa oikeisto vastusti häntä ja vasemmisto tuki.
”Kysymys oli linjanvedosta, miten suomalaista yhteiskuntaa rakennetaan: sisällissodan voittajien ehdoin vai valkoisten ja punaisten välistä linjaa ylittäen.”
Ståhlberg hävisi niukasti molemmat 1930-luvun vaalit. Vuonna 1931 hän sai taakseen, Fagerholmin tavoin, 149 valitsijamiestä. Oikeisto sai valtaan Pehr Evind Svinhufvudin.
Vuonna 1937 Ståhlbergiä äänesti ensin 150 valitsijamiestä, mutta toisella kierroksella vasemmisto järjestäytyi Kyösti Kallion taakse estääkseen Svinhufvudin uudelleenvalinnan.
Ståhlberg on siis niukimmin presidentinvaalit hävinnyt henkilö.
Vasemmiston tuki on esillä myös Turun yliopiston poliittisen historian professori Vesa Vareksen vastauksessa.
Hänen mukaansa merkittävin presidentinvaalit hävinnyt henkilö on maan suurinta puoluetta SDP:tä 1925, 1931 ja 1937 edustanut Väinö Tanner. Professori tosin huomauttaa, ettei Tanner ollut lähellä voittoa sisällissodan jälkeisessä Suomessa.
”Hänellä ei sinänsä ollut mahdollisuuksia tulla valituksi, koska tiedettiin, että porvarit eivät häntä äänestäisi”, Vares kertoo.
Vaikka presidentiksi Tanner ei noussut, tai voinut nousta, hän oli moninkertainen ministeri, kansanedustaja useassa osassa maan ensimmäisestä eduskunnasta 1960-luvun alkuun.
Vareksen mukaan Tannerin vaikutusvalta oli monesti suurempi kuin yksittäisillä presidenteillä. Merkittävä asema näkyi myös presidenttitaistossa.
”Presidentinvaaleissa hänellä oli aina suurin valitsijamiesryhmä. Sen avulla demarit pääsivät vaikuttamaan siihen, kuka lopulta valitaan presidentiksi.”
Tanner, Ståhlberg ja Fagerholm ovat kaikki tehneet pitkän uran. Se ei kuitenkaan ole merkittävyydessä kaikki kaikessa. Itä-Suomen yliopiston Suomen historian professori Maria Lähteenmäki lähestyy kysymystä eri perusteella.
”Heti ensimmäisenä tulee mieleen Helvi Sipilä, joka oli ehdokkaana 1982”, Lähteenmäki kertoo.
Sipilä oli Suomen ensimmäinen naispuolinen presidenttiehdokas. Pienen Liberaalisen Kansanpuolueen ehdokas Sipilä sai vaaleissa taakseen vain yhden valitsijamiehen. Menestystä suuremman painoarvon Lähteenmäki antaa ehdokkaan sanomalle.
”Sipilän ura kansainvälisissä tehtävissä, kuten YK:n apulaispääsihteerinä, ensimmäisen Naisten vuoden 1972 organisoijana sekä pakolaisavun järjestäjänä jo 1960-luvulla kertovat hänen ansioistaan sosiaalisen välittämisen ladunaukaisijana.”
Myös Helsingin yliopiston Kettunen nostaa hänet suurmiesten rinnalle tasa-arvoajattelun edistäjänä. Edelläkävijä avasi vaalin ehdokkuuden myös naisille.
”Hän muutti ehdokkuudellaan kuvaa presidenttiydestä”, Kettunen täydentää.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
