Sotatrauma voi siirtyä sukupolven yli
Isän sodassa saama aivovamma varjosti Ukko Kärkkäisen elämää pitkälle aikuisuuteen. maria vilhelmiina ukontytär kärkkäinen Kuva: Viestilehtien arkistoNe on maalattu puutarhan värein. Niiden pihalla haalistuu saunarakennus, ja aikuiset lapsenlapset kantavat kotiin kasseittain herukoita samalla miettien, mitä niille tekisivät. Silti rintamamiestalo edustaa heille viehättävää idylliä.
Sodan jälkeen noilla tonteilla ei ollut omenapuita, vaan niihin saattoi asettua hiljainen perhe, jossa opeteltiin elämään sodassa murtuneen puolison ehdoilla.
”Niihin taloihin on nauloina hakattu hirveä määrä ahdistusta. Iloa vapaudesta ja rauhasta, mutta myös käsittelemättömiä tunteita”, sanoo Ukko Kärkkäinen.
Hän edustaa toisen polven sotatraumatisoituneita, väkeä jonka kokemuksista Suomessa vasta opetellaan puhumaan. Hänen isällään oli erittäin vaikea sotaperäinen aivovamma, joka sai isän elämään sodan hetkiä vielä kymmeniä vuosia sodan päätyttyä.
”Isäni oli yksi vaikeimmista Kaunialan sotasairaalan potilaista, hän meni tavallaan sotapsykoosiin.”
Kärkkäinen syntyi kymmenen vuotta rauhan solmimisen jälkeen, mutta on vasta aikuisiällä pystynyt ymmärtämään isänsä toimintaa, luomaan suhteita tämän aiempaan perheeseen ja löytämään tyytyväisyyttä elämäänsä.
Kärkkäisen trauma lähti purkautumaan hänen lukiessaan sotavammasairaalasta löytyneitä aineistoja ja isän tunneherkkää tekstiä, joita hän oli kirjoittanut seurusteluaikana tulevalle vaimolleen, Ukko Kärkkäisen äidille.
Vanhemmat eivät olleetkaan pahantahtoisia vaan sodan taakasta rikkoontuneita. Silti isän sotapsykoosin käsittely oli Kärkkäisen elämän vaikein prosessi.
”Helposti ajatellaan, että kaikki sotaveteraanit ovat jakaneet saman kokemuksen. Armeijasta vain osa oli etulinjassa, ja näihin monttumiehiin psyykkiset häiriöt osuivat voimakkaimmin ja yleisimmin”, kertoo Ville Kivimäki, Tieto-Finlandia-palkinnon voittaneen Murtuneet mielet -kirjan kirjoittaja.
Väitöskirjansa sotatraumoista tehnyt Kivimäki muistuttaa, ettei tyypillinen sotaveteraani-isä ollut niinkään kontrolloimaton, väkivaltaisesti käyttäytyvä mies vaan sodan käyneisiin liittyi usein tiukka tunnekontrolli.
”He osoittivat tunteita ja läheisyyttään lapsiinsa työn kautta, ja tunne kapseloitiin seinien sisälle. Toisaalta, sitten jos hermostuttiin, se saattoi olla hyvinkin voimakasta. Syntyi räjähteleviä miehiä. Monilla sotamiehillä oli hyvin korostunut perheen ja rauhallisen elämän kaipuu, mutta taito elää sellaista puuttui.”
Yksi vaikeimmista asioista toisen sukupolven sotatrauman käsittelyssä liittynee tapaan, jolla oman vanhemman kylmyydestä tai väkivallasta on lupa puhua.
Ukko Kärkkäinen pitää psyykkisistä sotavammoista herännyttä keskustelua tärkeänä kansanterveystyönä. Hän korostaa sitä, että syyttelystä ja uhrin roolista täytyy pyrkiä yli.
”Olen oikeastaan kaksikymmentä vuotta odottanut tämän aiheen aukeamista keskusteluun – seuraavien sukupolvien eheytymistä ajatellen se on merkittävää.”
Toisin kuin Ukko Kärkkäisellä, monilla ei ole ollut käytettävissä isänsä hoitotiivistelmiä ja herkistä tunteista kirjoittanutta isää, jonka jäämistöstä voisi löytää työkaluja henkisten naulojen vetämiseen irti.
”Silloin rinnalla kulkijoiden tarinat ja vertaistuki ovat tärkeitä. Me tarvitsemme yhteisiä joukkosidontapakkoja, joissa myös toisen sukupolven sotatraumaa voidaan turvallisesti, vähättelemättä tai suurentelematta surra ja sanoittaa.”
MARI NIEMINEN
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
