Siirry pääsisältöönSiirry hakuun
Siirry sivupalkkiinSiirry alaosaan
  • vierasyliö Maaperäopetus osaksi kasvatusta

    Maaperän suojelu pilaantumiselta ja sen säilyttäminen

    toimintakykyisenä takaavat,

    että kansalaiset saavat paitsi

    hyvälaatuista ruokaa myös käyttöönsä uudistuvaa energiaa, erilaisia raaka-aineita ja

    puhdasta pohjavettä.

    Vaikka maaperä on käytännöllisesti katsoen uusiutumaton luonnonvara, se ei ole saanut arkielämässä ansaitsemaansa huomiota. Sen tuottamia ekosysteemipalveluja

    pidetään itsestäänselvyyksinä. Sitä mukaa kuin kansalaisten sidokset maa- ja metsätalouteen ohenevat, yleinen tietämys maaperän merkityksestä jokapäiväisessä elämässä näyttää heikkenevän.

    Vaikka maaperänsuojelu on keskeinen osa vesien ja muun ympäristön suojelua, se on

    jäänyt sivurooliin muun muassa kouluopetuksessa, jossa ympäristökysymyksiä tarkastellaan etupäässä luonnonsuojelun

    näkökulmasta.

    Mitä vähemmän kansalaiset tietävät maaperästä ja sen

    toiminnoista, sitä ylimalkaisemmin he siitä ajattelevat. Tiedon puute näkyy myös

    viestimissä. Se johtaa asioiden yksinkertaistamiseen ja väärien käsitysten yleistymiseen.

    Esimerkiksi vesistökuormituksesta ja sen hallinnasta

    käytävässä keskustelussa

    luonnontieteelliset tosiasiat jäävät usein mielikuvien

    varaan rakentuvien näkemysten jalkoihin.

    Maaperän toiminnassa

    yhdistyvät kemian, biologian

    ja fysiikan ilmiöt toimivaksi

    kokonaisuudeksi.

    Tämä olisi oivallinen lähtökohta opettaa maaperän perustoimintoja näiden oppiaineiden käytännön sovelluksina jo

    peruskoulussa. Se tekisi luonnontieteistä elämänläheisiä, avartaisi näkemystä ympäristöstä ja olisi omiaan herättämään elävää mielenkiintoa maaperää kohtaan keskeisenä osana ympäristöä. Näin syntyisi

    laaja-alainen pohja luonnonvarojen kestävän käytön osaamiselle, jonka pitäisi kuulua kansalaistaitoihin.

    Arvokeskustelun avaamiselle

    tässä asiassa ei voisi olla sopivampaa ajankohtaa kuin nyt opetushallituksen pohtiessa parhaillaan peruskoulun uuden opetussuunnitelman perusteita. Edelläkävijämaissa maaperäasioihin tutustuttaminen aloitetaan jo varhaiskasvatusvaiheessa.

    Maaperän saama vähäinen huomio kouluopetuksessa

    tulee esille myös lukioiden opinto-ohjauksessa. Näyttää siltä, että opinto-ohjaajat eivät

    tunne alaa, minkä vuoksi he

    eivät tarjoa sitä opiskeluvaihtoehtona ympäristökysymyksistä

    kiinnostuneille. Näin lukiolaiset hakeutuvat perinteisille

    luonnontieteellisille aloille,

    joilla koulutustarjontaa on paljon mutta joilla työllistymisessä on vaikeuksia.

    Yliopistotasolla klassista

    maaperätiedettä opetetaan Suomessa vain Helsingin

    yliopiston maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa, jonka vanhin oppiaine se on. Yhteiskunnallisen tarpeen myötä se on modernisoitunut

    maaperä- ja ympäristötieteeksi.

    Opiskelupaikkaa hakevat löytävät kuitenkin oppiaineen useimmiten sattumalta tai mahdollisesti vasta muita

    aineita opiskelleessaan.

    Huomion arvoista on, että maaperäasioiden tuntemus täydentää olennaisella tavalla

    kaikkien vesien- ja ympäristönsuojelukysymyksiin suuntautuneiden tieteenalojen opetusta.

    Vesistöt ja niiden valuma-alue muodostavat kiinteän ekologisen kokonaisuuden. Historiallinen yhtymäkohta on, että huomattava osa nykyisestä maa-alastamme on muinaisen Itämeren eri vaiheiden pohjasedimenttejä.

    Vuosituhanten takaiset kerrostumisolosuhteet heijastuvat nykyisin voimakkaasti maan luontaisissa ominaisuuksissa.

    Paras esimerkki ovat happamat sulfaattimaat tunnettuine ongelmineen, joita ovat niiltä

    purkautuvien vesien suuri

    happamuus ja liuenneessa muodossa olevien haitallisten metallien korkeat pitoisuudet.

    Maaperäasiantuntijoiden

    tarve on kasvamassa kaikkialla maailmassa.

    Väestöräjähdys ja maaperän

    tuottokyvyn aleneminen ja ovat

    yhdistelmä, jonka aiheuttamien

    ongelmien ratkaisemiseksi

    tarvitaan korkeatasoista tutkimusta mutta myös tiedon

    vientiä ruohonjuuritasolle.

    Tieteellisen asiantuntemuksen tarvetta EU:ssa tulee lisäämään valmisteilla oleva maaperänsuojelun puitedirektiivi.

    Sen toimeenpano edellyttää maaperän tilan seurantaa.

    Ongelmaksi nousee kuitenkin se, että riskinarviointimenetelmät ovat hataralla pohjalla.

    Useimmissa EU-maissa käytetyt haitta-aineiden toimenpiderajat

    on määritelty kokonaisuuspitoisuuksien eikä todellista haittaa aiheuttavien pitoisuuksien perusteella. Tarpeettomista kunnostustoimista voi

    aiheutua huomattavia kansantaloudellisia tappioita.

    Tieteelliset kriteerit täyttävien

    menetelmien kehittämisessä tulee olemaan täysi työ. Tavoitteeseen pääsemiseksi tarvitaan paitsi vahvaa yliopistotasoista

    opetusta myös perustieteiden

    käytännön sovelluksista ja luonnonvarojen kestävästä käytöstä kiinnostuneita opiskelijoita kasvavan asiantuntija- ja tutkijatarpeen tyydyttämiseksi.

    Suomalaisen maaperäosaamisen

    ylläpito edellyttää, että yliopistojen voimavarat ovat riittäviä ja

    että tiedon tuottajat ja käyttäjät

    toimivat yhdessä. Parhaimmillaan tieteellinen tutkimus saa impulssinsa käytännön ongelmista, joiden ratkaisemiseksi

    se tuottaa uutta yleispätevää tietoa. Vapaa tutkimus tuottaa myös edeltä käsin vastauksia huomispäivän kysymyksiin.

    Yliopistoihin kohdistuvat leikkaukset iskevät pahiten pienille aloille riippumatta

    niiden yhteiskunnallisesta merkityksestä. Vaikka niiden tuottamaa tietoa tarvitaan sekä poliittisessa päätöksenteossa että käytännön kysymysten ratkaisemisessa, ne jäävät helposti muodikkaiden niin sanottujen aallonharja-alojen alle.

    Tämän näkökohdan huomiotta jättämisestä voi aiheutua kallis lasku jälkipolville.

    HELINÄ HARTIKAINEN

    Kirjoittaja on Helsingin yliopiston maa- ja ympäristökemian professori.

    Avaa artikkelin PDF