KOULUPÄIVÄKIRJA Kun kuvat katoavat

Maailmamme on täynnä kuvia.

Näin kirjailijana sitä pelkää, syökö tämä kuvatulva sanan. Meni mihin tahansa, näkee tilanteita, joissa itsestä otetaan kuvia oli sitten kysymyksessä ravintolahetki tai joku arkitilanne. Näin pedagogina pelkään sitä hetkeä, kun kiusaamismielessä otetaan kuva toisesta ja levitetään se. Se kuva menee ikuisuuteen.

Mutta mitä kuvia ajastamme, eletystä elämästämme jää? Moni muistaa koulukirjojen kuvat. Samoin kun opettaja kaivoi vihreästä kyläkoulun kaapista opetuskuvan ja asetti sen karttatelineeseen. Eräässä Kaarle Herttua herjasi petturiaatelin Klaus Flemingin ruumista (veti parrasta). Entä eläintaulut, jotka olivat aikansa tunnettujen maalareiden käsialaa, kuten: jänis, talvilintuja, hirvi, lehmärodut.

Muistuu mieleeni eräs opettajakoulutuksen psykologinen

kuvaopetus: anna kuvan viipyillä luokassa. Erityisen tärkeää oli, että karttaa ei rullata pois, vaan se voi jäädä viikoksikin luokan eteen. Niinpä maantiedon tunnin jälkeen opettajan riemunhetki oli, kun poikajoukko sanoi, että saadaaks me jäädä välitunnilla katsomaan karttaa. Saivat, ja heidät oli irrotettava seuraavaan tuntiin, kun miellematkat velloivat; missä oli perheen kanssa käyty, minne haluaisi mennä, missä on sota.

Oli tosi miellyttävää, kun sain kouluuni opeurani viime vaiheessa kollegan, jonka ammattiosaaminen ja into elokuvan kautta opettamisessa oli tuloksekasta. Niinpä keskustelimme, kuinka kuvan opettaminen ei oikein ehtinyt tavoittaa koulua. Tuli liikkuva kuva ja ääni ja teknologien laitteisto joka vaihtui vuosittain ja alkoi suoltaa kuvaa.

Ja nythän ollaan tilanteessa, jossa kuvia sormeillaan. Syntyy selailukuvatuokio ja selailumuisti. Mutta oppiiko sillä? Vai mennäänkö tällä näytä ja poista -opetuksella teennäisoppimiseen.

Voihan olla, että seuraavien sukupolvien tunnuslause tästä selailutulvasta on tämä: Jotenkin tuttua mutta ei harmainta aavistusta. Eli mennään sorminäytöllä tyhjyyteen.

Siksipä kaikki ne arkiset toimet, jotka edes hetkeksi pysäyttävät tämän ruutuselailun, ovat tervetulleita. Kun taas tutun perheen kaksi koululasta tulivat kesäviikoksi luokseni, he päättivät etteivät koske mihinkään ”älyvempeleeseen”. Vastapainoksi menimme viipyilevän kuvan äärelle eli Ateneumin Tarujen kansat -näyttelyyn.

Aivan niin kuin esineellä on muisti, samoin kuvat,

parhaimmillaan, pursuavat tarinoita. Sen takasi mainiosti

tuo näyttely, jonka perusta on Suomen ja Norjan 1800–

1900-lukujen tunnettujen taiteilijoiden kuvagalleriat. Näyttely on suunnattu suoraan kohti lapsen ja nuoren mielikuvitusmaailmaa; on kalmaa, murrosikää, mystisyyttä, ihmisen haavoittuvuutta, mutta myös kansanperinnettä ja taiteellista mielikuvitusta. Nämä kuvat kolkuttavat muistia.

Näyttely todistaakin, että selailukuvat katoavat, mutta mielikuvat säilyvät.

Ateneum osoittaa, että taidemuseo voi olla myös lapsen paikka. Kaikenkokeneen pedagogin sydän läikähti myös tämän lehden mielipidesivun tamperelaisen Juhani Vuorisen (10.7.15) kommentista: Nuoret, pois tietokoneiden äärestä. Vuorinen esittää vaihtoehdoksi kesäisen luonnon.

Päiväkirjan pitäjä suosittelee huvipuistojen sijasta Ateneumin näyttelyä Tarujen kansat. Siellä kuva viipyilee ja kertoo tarinan.

Avaa artikkelin PDF