Kuntauudistus väärällä raiteella

Opettajalla voi olla korkeintaan tietynkokoinen opetusryhmä, oli kunta sitten minkä kokoinen tahansa. Tällöin myöskään opetuskustannus oppilasta kohti ei muutu, Ismo Saari kirjoittaa.Kuva on Yli-iistä. Jaana Kankaanpää Kuva: Viestilehtien arkisto

Kuntien toimintaa pyritään tehostamaan kuntakokoa kasvattamalla. Muodostamalla nykyisen seutukuntajaon pohjalta uusia suurkuntia tavoitellaan seutukuntahallinnon ”hallintohimmelien” poistamista. Käytännössä kuntien liittäminen yhteen on vain siirtänyt nämä ”himmelit” kuntien kasvavaan sisäiseen organisaatiolaatikostoon.

Kuntien perustoiminta on ihmisen suorittamaa työtä, kuten opettajan, sosiaalityöntekijän tai kiinteistöjen hoitajan työtä. Näiden tekijöiden tarve ei kuntaliitoksessa muutu, jos kyseiset tehtävät halutaan järjestää. Opettajalla voi olla korkeintaan tietynkokoinen opetusryhmä, oli kunta sitten minkä kokoinen tahansa. Tällöin myöskään opetuskustannus oppilasta kohti ei muutu.

Koska suuruuden ekonomia ei kuntataloudessa toimi, ei kuntatalous muutu tehokkaammaksi suurkuntia luomalla.

Kuntien ongelmana on kaksi kasvavaa ja vaikeasti tukittavaa rahareikää, erikoissairaanhoito ja oma byrokratia. Kumpikaan ei poistu kuntaliitoksilla.

Erikoissairaanhoidon kustannuskehitys on ratkaistavissa ainoastaan siirtymällä nykyisestä monirahoitusmallista yhden rahoittajan malliin, oli se sitten Kelan yhteydessä toimiva terveysrahasto tai joku muu vastaava. Sen olisi kuitenkin oltava mieluimmin kansallinen, joka vastaisi myös jonotusajan sairauslomien maksamisesta.

Nythän sairaanhoitopiirit voivat rauhassa pitää potilaita jonossa, kun se itse ei ole vastuussa sairauslomien pitkittymisen aiheuttamista kustannuksista.

Nykykäytännöllä esimerkiksi tekonivelleikkauksen kokonaiskustannuksista itse toimenpiteeseen kuluu vain 30 prosenttia, kun jonotusajan ja leikkausta seuraavan sairausloman osuus on 70 prosenttia. Rahaa kuluu ja potilas kärsii.

Jos ajatellaan, että peruskunta olisi riittävän kokoinen hoitamaan erikoissairaanhoidon, sen olisi oltava useamman maakunnan kokoinen. Silloin se ei ole enää kunta.

Oman byrokraattisen toiminnan järkeistämisessä kuntaliitoksista ei ole apua. Päinvastoin taitaa olla sääntö ilman poikkeusta, että uudessa kuntaliitoskunnassa kunnan oma ”hallintohimmelistö” aina tihenee.

Pahinta on, että samalla kun toimialajohtajan ja suorittajaportaan väliin tulee mikä milläkin nimellä täytettyä organisaatiolaatikkoa, itse suoritustason mahdollisuus vaikuttaa omaan työhönsä ja toimipisteensä toimintaan vähenee.

Toisaalta mitä useampi hallintoporras toimialajohtajan ja suoritusportaan välillä on, sitä heikommin toimialajohtaja on johtamastaan toiminnasta informoitu ja sitä tehottomammin organisaatio toimii.

Kunta voisi tehostaa omaa toimintaansa purkamalla omaa organisaatiotaan radikaalisti matalammaksi. Toimenkuvia olisi muutettava sisällöltään vastaamaan laajemmin toimipisteen kokonaisuutta.

Esimerkiksi koulun kiinteistöhuollossa talonmiesperiaate, johon sisältyy ulko- ja sisäalueet sekä laitteisto ja tarvittaessa tuki- tai lisäpalvelun tilaaminen. Vastuu toimipisteen toiminnasta olisi oltava toimipisteessä, myös taloudellinen sille kohdistetun määrärahan puitteissa.

Vastuun mukana seuraa motivaatio, joka on työhyvinvoinnin ehkä tärkein osatekijä. Kun työn tekijät voivat vaikuttaa omaan ja toimipisteensä toimintaan ja kokea suorittavansa tehtävänsä tarkoituksenmukaisella tavalla ja tehokkaasti, paranee samalla myös työssä jaksaminen, kun ihmisillä on mahdollisuus kokea työstään ja parhaassa tapauksessa koko toimipisteensä puolesta ammattiylpeyttä toimipisteensä toiminnasta.

Organisaation madaltaminen ja toimenkuvien uudelleen määrittely olisi tehtävä heti lähivuosina jo pelkästään kuntatalouteen kohdistuvien kustannuspaineiden takia, mutta myös hyödyntäen suurten ikäluokkien eläköitymistä, joka jossain määrin antaa mahdollisuuksia pehmeämpiin ratkaisuihin.

Tässä olisi ministeri Virkkuselle se Suuri tehtävä lähteä edistämään kuvatunlaista kehitystä.

Ismo Saari

Salo

Avaa artikkelin PDF