Tämäkin perinne rantautui Pariisista Ruotsin kautta Suomeen – Tiedätkö, missä rapujen syöminen yleistyi jo keskiajalla?

Ravustuskausi alkaa heinäkuussa ja päättyy lokakuussa. Kuva: Jaana Kankaanpää

Elokuussa kalenterissa ei ole erityisen täyttä, sillä kuukauteen sattuu vain pari liputuspäivää, eikä yhtään arkipyhää. Silti osa kansasta juhlii loppukesän pimenevissä illoissa vuodesta toiseen, vaikkakaan kaikki heistä eivät juhli samana päivänä.

Ravustuskausi nimittäin alkaa heinäkuussa ja päättyy lokakuussa. Vaikka yksittäisessä ravussa ei määrällisesti paljoa syötävää olekaan, on saksiniekkojen ympärille kehittynyt rituaali poikineen. Osa yhdistää rapujuhlat kesä- tai huvilakauden päättäjäisiin eli venetsialaisiin.

Ihmiset ovat pyydystäneet rapuja jo vuosituhansia, mutta ruuaksi kyseiset vedenelävät eivät suinkaan aina ole päätyneet. Esimerkiksi antiikin Kreikassa ja Roomassa rapuja hyödynnettiin lääkkeenä jos jonkinlaiseen ihmisten ja kotieläinten vaivaan näivetystaudista skorpioninpuremiin.

Keskiajalla rapujen syöminen yleistyi Euroopassa ehkä hieman yllättävän kuuloisessa paikassa – nimittäin luostareissa. Luostarielämään kuului useita pitkiäkin paastojaksoja, jolloin lihansyönti oli kielletty, mutta kalan ja äyriäisten syönti ei.

Kuten moni muukin muotivirtaus, myös rapujuhlat siirtyivät Pariisin hienostopiireistä Ruotsin yläluokan kautta nykyisen Suomen alueelle.

1800-luvun puolivälin Pariisissa alettiin nimittäin tarjota rapuja, hummeria ja muita äyriäisiä juhlapöydän päätähtinä. Oli äyriäisiä ennenkin syöty, mutta lähinnä muiden ruokalajien raaka-aineena tai pääruuan lisukkeena.

Rapujen syönti alkoi yleistyä keskiajalla luostareista.  Kuva: Jaana Kankaanpää

Ruotsissa rapujen syöminen alkoi olla 1930-luvulla sen verran vakiintunutta, että länsinaapurin suuri päivälehti Dagens Nyheter käytti kräftskiva- eli rapujuhla-sanaa ensimmäisen kerran vuonna 1931. Sama termi tuli käyttöön myös Suomen ruotsin- ja kaksikielisellä rannikkoalueella.

Rapujuhlien lanseeraus osui otolliseen saumaan, sillä 1920–1930-lukujen vaihteessa ylemmän keskiluokan kesänvietto alkoi sisältää monenlaisia tapahtumia, jotka rytmittivät kesän kulkua. Oli matkoja kesäasunnolle, piknikkejä ulkoilmassa, teatterista ja muusta kulttuurista nauttimista sekä rapujuhlia.

1960-luvulla Suomen suuren rakennemuutoksen aikaan ja sen jälkeen tämänkaltainen kesänvietto kävi mahdolliseksi yhä useammalle suomalaiselle, kun kansa muutti kaupunkeihin ja alkoi nauttia palkallisesta vuosilomasta.

Aiemmin valtaosalle suomalaisista kesä oli nimenomaan kaikkein kovimman työnteon, ei suinkaan huvittelun, aikaa.

Täplärapukin voi levittää rapuruttoa oireettomana.  Kuva: Jaana Kankaanpää

Suomen alueen varhaisimmissa rapujuhlissa nautittiin kotimaista jokirapua, ja itse asiassa Suomesta, muista Pohjoismaista ja Venäjältä vietiin jokirapuja eteläisempään Eurooppaan 1800-luvun loppupuolella, sillä rapurutto oli vienyt ravut eteläisemmiltä vesiltä.

Rapurutto tosin levisi Suomeenkin ensimmäisen kerran jo 1890-luvulla, ja Suomessa, kuten muuallakin Euroopassa, rapuruton hävittämien paikallisten rapukantojen tilalle alettiin istuttaa pohjoisamerikkalaisia täplärapuja.

Harmi vain, että vaikka täplärapu kestää rapuruttoa jokirapua paremmin, voi se kuitenkin toimia taudin oireettomana kantajana.

Nykyään rapumerroista löytyykin todennäköisimmin täplärapua, eikä jokirapua. Suomessa elää kolmaskin rapulaji, kapeasaksirapu.

Rapujuhlissa itse saksiniekkojen lisäksi isoa osaa näyttelevät yleensä snapsit ja erityisesti snapsilaulut, joista tunnetuin on Helan går.

Snapsilaulujen hoilaamiseen ei vaadita kummoista laulutaitoa, ja monelle kyseessä onkin yksin suihkussa laulamisen lisäksi ainoa tilanne, jossa on tarkoitus tuottaa laulamista muistuttavaa ääntä.

Lähteet: Stora finlandssvenska festboken, Svenska Yle 28.5.2014