Runsas sienisaalis on tie stressiin ja vatsakipuihin – mutta välillä siltä ei vaan voi välttyä

Kun löytää loppulenkistä liikaa kantarelleja, ei auta muu kuin hakea auto ja kerätä sienet pois. Kuva: Lari Lievonen

Ruoka|Ruoka

5.10.202419:00

Kolumni

Stiina Hovi

Tykkään sienestämisestä. Sopivissa määrin. Tunti tai maksimissaan pari on hyvä aika. Saalistakaan en toivo liikaa, koska siitä seuraa perkuu- ja kokkausvelvoite.

Tänä syksynä satunnaisetkin metsäpistot osoittautuivat kulta... ei vaan sienikaivoksiksi. Esimerkiksi torvisieniä löysin enemmän kuin ikinä ennen.

Niitä on nyt syöty keittona, kastikkeena, pizzana ja kuivattu talveksi. Sipulista, kermasta ja mustapippurista huolimatta torvisienet alkoivat jossain vaiheessa kyllästyttää.

Sienisokeri eli trehaloosi aiheuttaa monille vatsanväänteitä sieniaterian jälkeen, myös minulle. Poikkeus tähän ovat kehnäsienet, jotka ovat varsin vatsaystävällistä sakkia. Niistä onkin tullut lempisieniäni.

Sen sijaan herkkutatteja syödessä kannattaa tiedostaa, mihin ryhtyy.

Lenkille pitäisi syksyisin varustautua aina muovipussilla. Unohdan sen aina. Paitsi kerran. Silloin saalis olisi mahtunut yhteen taskuun. Kuivuudesta viis, muovipussin syytä se oli.

Pussin puuttuessa olen tunkenut sienet huppuun. Muuten toimiva keino, mutta kyykistyessä pitää varoa, ettei saalis vieri selän puolelta takaisin varvikkoon.

Yhdellä lenkillä puuskutin hikisenä viimeistä ylämäkeä, kun osuin keltaiseen kantarellimattoon. ”Voi paska”, sanoin ääneen. Eihän niitä sinnekään voinut jättää.

Ensin täyttyivät taskut, sitten huppu. Toivotonta. Ravasin autolle, tuurilla se oli enää kilometrin päässä. Ajoin takaisin sienipaikalle.

Auton perässä oli pahvinkeräykseen menossa ollutta roipetta, onneksi myös paperikassi. Sinne sulloin kantarellit. Niitä riitti.

Kotimatkalla poikkesin peräti kahdessa osoitteessa: Otatteko sieniä. Ottivat onneksi. Jääkaapissa oli nimittäin vielä edellisenkin reissun sienet.