KALAJUTTU Lohenkalastusta 1950-luvulla, osa 2
”Katto sie, Korven Penttihän juoksee rantaa kohen kolis tuli persseen takana! Ei sole Rääkön vuoro, Ystävyyden miehet juuri menit valhmiiksi venheeseen.”
”Pentti oli nukkumassa, veljesä sano, että se pruukaa uneksia, nukku tietekki siki.”
”Tuoltapa se tulleeki jo takassiin, mennee kämphään, sitä tietekki hävettää, soon niin nuori vielä. Ujostelleekin nuita tyttäriä varhmaan.”
Ilta alkoi hämärtyä, tuulenvire helisyttää pajukon lehtiä. Joukossa oli harvinainen jokipaju.
Varret niissä olivat kuivakkaita, lehdet pieniä ja vaaleita. Kalastajat olivat polttaneet pajua nuotiossa.
Nyt tämä erikoinen puulaji oli suojeltu.
Vieraat lähtivät seuraamaan verkonnostoa ja jännittämään saalista. Maijasen Mauri heitti kepin pois, tyhjä näkyi verkko olevan.
”Tehän olettaki olheet vissiin jo kauon kortossa”, Laurin Paavon huomautuksessa oli ilkikurisuutta. ”Hääty tulla isästi tutkimhaan missä vika on.”
”Mie olen varottannu meän poikia, että älkää vain astuko jalkaanakhaan Ystävyyen venheeseen, kortto tarttuu ko mahoton.”
”Pentti se äsken juoksi meän venheeseen, pukkasi minut syrhjään ja alko viskoon alasia. Mie alon nauramhaan, niin heräsi siihen. Nokkautimma venettä, että pääsi ranthaan takassiin.”
Nuotiolla miehet viittoivat vieraita huomaan kahvia. Koijjukyläläiset Oskari Forsmann ja Iisaksonnin Hasse olivat tulleet katsomaan, kuinka kalaa saatiin.
Hasse oli kauppias, kaikki tiesivät, että näin se kielletty tavara vaihtoi omistajaa, ja kulki Suomeen.
Laurin Paavo oli kertonut, että lohilla oli ollut rannekello kaulussa ja tränskotit päällä. Eikä ollut juuri Gevalistakaan puutetta ollut.
Oskari kertoi tarinoita. Olivat niin jännittäviä, että jotkut olivat jättäneet heiton väliin, kun tarina oli ollut kesken. Toinen tarinoitsija oli Kotkansalo, kulkumiehiä, Kemistä päin kotoisin.
Ilta oli kääntynyt yöksi. Torniojoki virtasi tasaisen tummana. Auringonsilta, joka äsken kimmelsi yli väylän, oli häipynyt pois.
Tyttäret kävelivät rantatörmän polulla. Vittaniemi oli aivan silmien alla. Lähes kaikki olivat olleet pikkupiikana Ruotsin rouville.
Anutin Pekka oli tullut kahvitulille. Nikon Eino Koijjarien porukasta tarjosi kahvia ja kysyi samalla: ”Sie se olet aina tauossa, soon varmasti koaa hommaa.”
”Sitä se rohki on, kerran olima Buggulmissa heittämässä, se tuli tuumaksi, että lähemä Kultaniityle. Soli paljon veen aika. Mie sanon, että lyhenämä verkkoa, mutta eihän net mithään. Mie köytin kaikki turkkiliivikki mitä mulla oli matkassa, vyötästen ympärille. Ja voi mahoton ko jalat ei meinanheet milhään pysyä kuopissa. Ja aatelkaa, illalla saunassa ko katton niin veri tirisi sittekki kyljistä.”
Laurin Paavo, joka oli itse pyytänyt Kurun Kulteessa, sanoi: ”Taukomies onki tähellisellä paikala. Siinä pittää tietää kuinka lujala pittää köyen. Ja puutot pittää tietää kans.”
”Se rohki pittää. Jos kallaa ei tule, se alethaan taukomiestä silmimhään. Muistan kerran ko Sakarin Jaakola olit ykspohjaset kengät, jalathan ei tietenkhään pysyhnee kuopissa. Alamukalehen se meni. Kyllä jaakolle olthiin pahala kiirillä.”
Ystävyyen verkot levitetään rantatörmälle. Einari ja Aarne ottavat kyynäräkepin ja alkavat mittaamaan verkkoa ylhäältä ja alhaalta.
Nuottaporukan miehet seuraavat tarkkana sivusta. Luonnollisesti kaikkia muitakin rannalla olevia kalastajia kiinnostaa tapahtuma.
Aarne toteaa aikansa mitattuaan: ”Teilä taitaa pojat olla liian keveät alaset. Kolloksia pittää laittaa yläpaulahan.
Vartaassa ollut lohi tuoksuu jo nuotion tuntumassa, Leo on sitä vahtinut kaiken aikaa. Kala ei saa olla liian likellä tulta. Sääntönä on, että kämmentä voi hyvin liikutella lohen ja nuotion välissä. Kurun kullemiehet haluavat tarjota vierailleen paistikalaa.
Leo huutaa tyttöjä syömään.
ANNI KORPI
Ylitornio
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
