vierasyliö Monipuolinen Santeri Alkio on mainettaan parempi kirjailija

Santeri Alkion ura kirjailijana

on jäänyt hänen poliittisen uransa varjoon. Hänen romaaninsa on nähty sisällöltään

sivistyshistoriallisena kansankirjallisuutena tai tendenssimäisenä poliitikon paatoksena.

Alkion varhaisen tuotannon valossa hän on kuitenkin mainettaan parempi kirjailija.

Teosten historiallisen pintakerroksen alla piilee syvempi temaattinen taso, jolle ominaista ovat humaanit ihmisarvot, erityisesti lähimmäisenrakkaus.

Santeri Alkio (1862–1930), vuoteen 1898 saakka Aleksanteri

Filander, syntyi laihialaisen räätälin, sittemmin maakauppiaan poikana. Hänen esi-isänsä olivat vanhaa laihialaista talonpoikaissukua.

Alkio oli monessa mukana, hän oli kirjailija, vaikutti raittius- ja nuorisoseuraliikkeissä ja toimi sittemmin poliitikkona.

Nykyisin hänen nimensä on tutuin Suomen Keskustaa edeltäneen Maalaisliiton

perustajana ja ideologina.

Santeri Alkion teokset on pitkälti unohdettu nykyisessä kirjallisuudentutkimuksessamme. Varhaisteokset on nähty sivistyshistoriallisena kansankirjallisuutena ja myöhemmät teokset poliittisia ideologioita julistavana tendenssikirjallisuutena.

Alkion teoksia ei ole juurikaan suhteutettu aikansa vakavasti otettavaan kirjallisuuskenttään tai sen eri virtauksiin, kuten

realismiin ja naturalismiin.

Hänen kirjallisesti korkeatasoisimpana teoksenaan on pidetty romaania Puukkojunkkarit – kuvauksia nyrkkivallan ajalta (1893–1894). Se muodostaa löyhän teosparin romaanin Murtavia voimia – kuvauksia katovuoden 1867 ajoilta (1896) kanssa.

Puukkojunkkarit on nähty

aikansa tapojen kuvauksena,

jonka keskiössä ovat eteläpohjalaiset häjyt ja heränneet. Murtavissa voimissa katovuosien koettelemukset tasoittavat ”murtavina voimina” maakunnan väestön tapoja raivaten maaperää uudelle aikakaudelle.

Alkion teokset hyödyntävät paljon todellisia historiallisia tapahtumia ja henkilöhahmoja, mutta ne eivät jää kansankirjallisuuden tasolle rakenteellisesti eivätkä sisällöllisesti.

Teokset voidaan nähdä

kaksitasoisina. Pintatasoltaan ne käyttävät historiallisen

romaanin konventioita kuvaillen aikansa todellisia ilmiöitä. Syvemmällä temaattisella tasollaan ne ottavat osaa aikansa kirjallisiin debatteihin, kuten kasvatus- ja uskontokysymyksiin. Näiden temaattisten

kysymysten pohdinta avaa

teosten aatteellista maailmankuvaa.

Puukkojunkkarien pääteemana

ovat kasvatuskysymykset, jotka

puhuttivat laajemminkin 1800-luvun lopun kirjailijapiirejä. Alkion kiinnostus aiheeseen oli aikalaiskirjailijoita

syvempää, sillä hän hahmotteli romaaneissaan itsekasvatuksen myötä kehittyvää ihanteellista ihmistyyppiä.

Itsekasvatus oli Alkiolle tärkeä ajatus, jonka hän toi esille erityisesti nuorisoseuratoiminnassa.

Puukkojunkkarien keskeinen henkilöhahmo on huonosti kasvatettu häjy Esa Karhu, jonka naturalistinen vimma päättyy tekojen sovitukseen vankilassa ja yhteiskuntaan sopeutumiseen Murtavissa voimissa.

Kasvatusteema ilmenee myös käsiteltäessä yhteisön ja virkavallan merkitystä kasvattajina ja kurinpitäjinä. Kasvatusteeman toinen juonne on naiskasvatus. Naiset nähdään lähinnä miesten

elämänsuunnan osoittajina niin, että hyvä vaimo vaikuttaa sitä kohottavasti ja huono vaimo

laskevasti.

Murtavien voimien pääteema on lähimmäisenrakkaus. Teosten maailmassa koko yhteisö ottaa vastuun kurinpidosta ja kasvatuksesta. Ihanteellinen ihminen on aktiivinen maasta ja toisista huolehtija. Hyvien ihmisten teot kasvattavat yhteistä (isänmaan) hyvää myös ihmisten kuoltua.

Teoksen keskeinen henkilö on Janne Hautala, joka toimii aktiivisesti yhteisönsä hyväksi. Teoksen epäitsekkäiden ja itsekkäiden henkilöhahmojen analogiat, hyvyyden ja pahuuden vastakkainasettelu, tematisoivat lähimmäisenrakkauden ja isänmaallisuuden teoksen keskeisiksi arvoiksi.

Alkion teosten syvätaso eli temaattinen taso hyödyntää aateromaanin konventioita. Teoksista ei lyö läpi yksiulotteinen ideologinen aatteellisuus vaan Alkion

teokset tarjoavat lukijalle ennemminkin maanläheisiä arvoja.

Teokset irtoavat puhtaan

realistisen kuvaustavan konventioista piirtäessään muotokuvia lähimmäisenrakkautta toteuttavista ihmisistä.

Nykyperspektiivistä nähtynä teokset murtavat monia naturalistisen ja realistisen kirjallisuuden kerrontakonventioita ja niiden loput kuvaavat sovituksen aikaansaamaa ideaalitilaa.

Alkio käyttää teoksissaan niin realismin, naturalismin kuin romantiikankin lajirepertoaareja ja hänen romaaninsa hyödyntävät niin kansankirjallisuuden, historiallisen romaanin kuin aatekirjallisuudenkin konventioita.

Alkio otti osaa aikansa kirjalliseen keskusteluun ja imi teoksiinsa arvolatauksia ja aiheita aikansa kirjallisuudesta, mutta ei kopioinut niitä sellaisinaan, vaan muodosti niistä omat näkemyksensä, jotka sulautti osaksi omaa ajatusmaailmaansa.

Teoksissaan Alkio sekoittaa historiallisia tositapahtumia

ja henkilöitä fiktioon. Hänen romaaninsa hyödyntävät myös romantiikan idylliä luovaa ylevöittävää kerrontaa ja naturalismin degeneraatiota aatteellisten teemojen avaamiseen.

Alkion teokset eivät ole suoraan asetettavissa mihinkään tietyn luokan tai lajityypin lokeroon, vaan ne kuuluvat useampaan lajiperheeseen ja ovat

monen lajityypin hybridejä.

Kirjallisuudentutkimuksessa Santeri Alkio on perinteisesti

lokeroitu kansankirjailijaksi. Tutustuttaessa lähemmin hänen varhaistuotantoonsa, voidaan Alkion todeta olevan mainettaan parempi kirjailija.

Kansankirjailijuuden sijaan hän kohoaa vakavasti otettavaksi kirjailijaksi.

Sivistyshistoriallisen pintatason ohella Alkion teoksilla on myös syvempää sanottavaa. Tärkeintä on rakastaa lähimmäistään.

MIRKA NISKANEN

Kirjoitus perustuu Niskasen

Santeri Alkiota koskevaan

pro gradu -tutkielmaan.

Avaa artikkelin PDF