KALAJUTTU Kalamies

Teini-iässä

tyttö ilmoitti ryhtyvänsä kasvissyöjäksi. Nyt se syö raakaa lohta riisin

päällä ja tekee väitöskirjaa aiheesta, josta on hankala

puhua suomeksi. «

Väittävät, että elämän filminauha pikakelautuu mielessä juuri ennen loppua. Aikani alkaa varmaan olla vähissä, sillä ajatus eksyy toistuvasti menneiden kalareissujen pariin.

Kuudenkymmenenneljän vuoden aikana niitä ehti kertymän melkoisesti, Jäämeren rannoilta sisämaan jokitörmille. Rakkaimmat muistot ovat kuitenkin kotitilan lammen pehmeistä vesistä.

Natiaisena kalareissut olivat viikon kohokohtia. Soutajan paikalle pääsy oli ensiaskel aikuisuuteen. Ukko oli kova työmies, mutta veneessä aika pysähtyi. Ei se sielläkään paljoa virkkanut, mutta neuvoi miten soudetaan ja mistä kalaa nousee. Verkkojen soutu oli vaikeinta. Iso puuvene oli raskas ja tahtoi väkisin puoltaa heikomman käden puolelle.

Viisikymppisenä ukko harmaantui ja liikkeet hidastuivat. Kalaan oli silti päästävä. Parin vuoden jälkeen se antoi periksi. Minä olin silloin kahdeksantoista.

Tänä kesänä kävellessäni lammelta kotiin, tajusin miltä ukosta tuntui. Minäkin katselin aina samassa mutkassa taaksepäin ja mietin, vieläkö palaan takaisin. Sekin halusi lammelle viimeiseen saakka, vaikka kävely mäkisessä maastossa otti voimille. Ukko kuoli samaan tautiin, vaikka ei lääkäriltä sille nimeä saanutkaan. Kipu väänsi naaman juonteille ja iho muuttui harmaaksi, ihan niin kuin minullakin.

Nuoruusvuosina puuvene vaihtui lasikuituiseen ja mato-onki virveliin. Kalastimme edelleen kotilammesta, mutta velipoikien kanssa käytiin myös pohjoisessa narraamassa lohia ja harjuksia. Hammerfestin sillalla ihmeteltiin koukkuun tarttunutta turskaa.

Sitten kuvioihin tulivat vaimo ja lapset. Rakennettiin oma talo vieraalle paikkakunnalle. Talvet menivät autotallissa katiskoja tehden. Kotilammen rannalle nousi mökki. Siellä vietettiin suuri osa kesäisistä viikonlopuista.

Lapset olivat innokkaita soutajia kalareissuilla. Kalapaikkojen muistamisesta ja saaliin määrän arvaamisesta kilpailtiin. Tyttö vahti perkaamista tarkasti vieressä ja yritti tunnistaa eri sisäelimiä, koetti poksautella uimarakkoja, joita se sanoi kuhmolaisiksi ilmapalloiksi.

Savolais-kainuulaiset kulttuurierot synnyttivät perheensisäisiä keskusteluja oikeasta perkuutekniikasta. Hiilloksella paistetut ahvenet ja haukisoppa maistuivat kuitenkin valmistusvaiheista riippumatta.

Teini-iässä tyttö ilmoitti ryhtyvänsä kasvissyöjäksi. Nyt se syö raakaa lohta riisin päällä ja tekee väitöskirjaa aiheesta, josta on hankala puhua suomeksi. Ihan järkevä aikuinen siitä taisi tulla.

Pojan syntymän aikoihin meille hankittiin videokamera. Kalamuistoja nauhoille tallentui vain vähän. Yhdellä pätkällä vaimo yrittää kuvata minua, kolmivuotiasta poikaa ja pojankokoista haukea mökkipihassa. Pieleenhän se meni, kun kala ja lapsi rimpuilivat niin, että hauki oli kumautettava tajuttomaksi. Ruudulla näkyy muutama minuutti ruohikkoa, sitten liikkumatonta kalaa roikottava vaimo.

Pojasta ei koskaan tule mieleltään aikuista. Varhaislapsuudessa kuolema meinasi viedä mukanaan, mutta tyytyi siihen osaan mieltä, joka aikuistuu. Silloin tuntui pahalta, katkeraltakin. Olen kuitenkin kiitollinen, että poika jäi henkiin. Enemmän ihmisyyttä siinä on kuin monessa terveeksi sanotussa.

Tänä kesänä selkärankaan tuli kipeitä etäpesäkkeitä, eivätkä lääkkeiden tehot enää riittäneet. Juhannuksena saatiin kolme haukea, jotka vaimo perkasi. Minä katselin vierestä sanomatta mitään.

Tyttö arveli minun pehmenneen. Todellisuudessa olin järkyttynyt haukien epätoivoisesta pyristelystä saavissa. Tajusivatkohan nekin, että vielä ollaan elämässä heikosti kiinni, mutta kuolema tulee pian? Teki mieli päästää ne takaisin lampeen.

Kipu iskee taas hehkuvalla terällä. Hapuilen pumpun painiketta ja odotan helpotuksen tunnetta, joka kestää aina vain lyhyemmän aikaa. Sieltä se kuitenkin tulee huumaten minut puolitajuttomaksi.

Havahdun puuveneen kokasta kädet harmaantuneiden airojen päissä. Ukko laskee perätuhdolta verkkoa ilta-auringon kajastaessa lammen pinnasta. Saatuaan työn valmiiksi ukko katsahtaa minuun. Kasvot ovat terveen väriset, juonteettomat.

”Eiköhän mennä kotiin”, hän sanoo.

ANNA-MAIJA TOLPPANEN

Kuopio

Avaa artikkelin PDF