HELLAN KULMILTA Tyytyväinen hapannaama
Tykkään happamasta. Puolukat, karpalot ja punaherukat uppoavat paljaaltaan, sokeri tekee niistä turhan pliisua mössöä. Karkeista parhaita ovat kirjavat Pantterit ja Missä-äxät. Maustesilliä, hapankaalia – nam. Etelä-Amerikassa vieraillessani ihastuin erityisesti runsaaseen sitruunan käyttöön.
Oikeaoppinen salaatinkastike sisältää mielestäni öljyä, yrttejä ja kunnon lorauksen etikkaa tai sitruunamehua. Nyrpistän nenääni yleisesti tarjottaville, paksuille ja äitelille salaattisooseille. Mokomaa siirappia!
En ole ainoa enkä äärimmäisin. Koulussa yksi kaveri pyysi joka aterialla keittäjiltä etikkaa. Hän lisäsi sitä aivan kaikkeen (ehkei sentään ohrapuuroon, en muista).
Miksihän näin? Ovatko jotkut vain syntyneet happamien tähtien alla? Onko taustalla perimän sääntelemä luontainen mieltymys vai altistuksen kautta oppiminen?
Minä opin saksalaistyyppisen salaatinkastikkeen kotoa ja mummolasta. Mutta ei etikka kaikille sisaruksille kelvannut, ainakaan pienenä.
Mauista voi oppia pitämään ja vaikkapa suolaa vähentää aikuisenakin, se on tottumiskysymys.
Perimälläkin on väliä. Tutkimusten mukaan perinnölliset erot tulevat esiin erityisesti karvaan aistimisessa.
Noin neljäsosa ihmisistä on supermaistajia, joille katkerat maut ovat helposti liikaa. Karvaalle turtia ei-maistajia on niin ikään neljännes. Puolet ihmiskunnasta on tavallisia maistajia.
Karvaasta en erityisesti välitä. Greippiin saa kyllä laittaa sokeria. Lienen siis tavallinen maistaja, ehkä vähän happaman puolelle kallellaan.
HENRIK SCHÄFER on Maaseudun
Tulevaisuuden
toimittaja.
henrik.schafer@
mt1.fi
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
