Asiantuntijalta: Kuljetuspalveluista riippuvaiset joutuvat sopeutumaan loputtomaan epävarmuuteen

Kela-takseja odottamassa asiakkaita. Kuvan autot eivät liity kirjoitukseen. Kuva: Jouni Porsanger

Kuvittele, että et tiedä, pääsetkö huomenna liikkeelle – et siksi, että et haluaisi, vaan siksi, että et voi luottaa siihen, että järjestelmä toimii.

Monelle tämä ei ole ajatusleikki vaan arkea.

Suomessa liikkumisen vapaus on selkeä lupaus: jokaisella on oikeus osallistua, asioida, käydä töissä, tavata ihmisiä ja elää omannäköistä elämää. Joillekin liikkuminen ei ole vapautta, vaan epävarmuutta, jossa jokainen matka on ehdollinen. Se on odottamista ilman varmuutta, aikatauluja jotka eivät pidä ja hiljaista varautumista siihen, että suunnitelma ei toteudu.

Invalidiliiton tuore tutkimus tekee näkyväksi ilmiön, jota emme ole osanneet kunnolla nimetä: liikkumisen epävarmuus ei ole poikkeus – se on rakenne. Tästä syntyy liikkumisen epävarmuusvelka. Se ei näy budjeteissa eikä tilastoissa. Se kertyy ihmisten arkeen.

Kun sama kokemus toistuu eri ihmisillä, eri alueilla ja eri aikoina, kyse ei ole yksittäisistä virheistä vaan järjestelmästä.

Helsingissä kuljetuspalvelujen uudistukset ovat johtaneet tilanteisiin, joissa arki alkaa rakentua myöhästymisten varaan. Pohjois-Pohjanmaalla on tilanteita, joissa kyydit eivät saavu lainkaan tai niiden saapumista ei voi ennakoida.

Nämä eivät ole poikkeuksia. Se paljastaa jotain olennaista: järjestelmä tuottaa toimivuuseriarvoisuutta. Oikeus liikkua on sama, mutta sen toteutuminen ei.

Kuljetuspalvelu ei ole logistinen suorite. Se yhdistää ihmisen työhön, hoitoon, ihmissuhteisiin ja yhteiskuntaan. Kun tämä silta elämään pettää, ei katkea vain matka vaan myös yhteys.

Kuljetuspalvelu on rakennettu tehokkuuden logiikalla. Matkoja yhdistellään, tilauksia keskitetään ja palveluja kilpailutetaan hinnalla. Paperilla tämä näyttää hyvältä.

Mutta tässä kohtaa on pysähdyttävä kysymään, mitä on olevinaan kustannusvaikuttavuus vammaispalvelussa. Onko se halvin mahdollinen kyyti vai onko se se, että ihminen pääsee perille – ajallaan, turvallisesti ja ilman epävarmuutta?

Jos kyyti on halpa mutta ei tule, kyse ei ole vaikuttavuudesta vaan näennäisestä säästöstä ja näennäistehokkuudesta, joka toimii laskelmissa, mutta ei elämässä.

Syntyy myös kuljetuskatve: kyyti on olemassa järjestelmässä mutta ei todellisuudessa: se ei tule, se tulee liian myöhään tai sitä ei koskaan oteta ajettavaksi.

Syy ei useimmiten ole yksittäisissä kuljettajissa, joista suurin osa tekee työnsä hyvin – usein vaikeissa olosuhteissa ja järjestelmässä, jota he eivät ole itse rakentaneet.

Kun hinnat on kilpailutettu tasolle, jossa kyytien ajaminen ei ole kannattavaa, syntyy väistämättä tilanne, jossa kaikki kyydit eivät löydä tekijäänsä.

Järjestelmä tuottaa ongelman. Silloin epävarmuus siirtyy sinne, missä sitä ei pitäisi olla: ihmisen arkeen.

Tämä ei ole minulle vain periaatteellinen kysymys. Opin jo lukiovuosina elämään epävarmuuden kanssa. Aamut eivät alkaneet lähtemisellä vaan odottamisella. Vähitellen siitä tuli normaalia.

Sen ei pitäisi olla normaalia.

Olen joutunut peruuttamaan fysioterapiaa ja allasterapiaa – asioita, jotka eivät ole luksusta, vaan välttämättömyyksiä – koska kyyti ei ole koskaan saapunut paikalle. Ei siksi, että kuljettaja olisi epäonnistunut vaan siksi, että kyyti ei ole koskaan lähtenyt liikkeelle järjestelmässä.

Kyse ei ole vain myöhästymisiä. Se on elämää, joka alkaa mukautua epävarmuuteen.

Juuri tästä syystä vakiotaksi tai tuttutaksi ei ole erityisetu vaan keino katkaista epävarmuuden kierre.

Tilannetta pahentaa järjestelmän pirstaleisuus. Kelan matkat, vammaispalvelulain mukaiset kuljetukset ja hyvinvointialueiden järjestelmät toimivat rinnakkain – eri logiikalla. Käyttäjä joutuu liikkumaan useissa eri järjestelmissä.

Kun vertaamme Suomea muihin Pohjoismaihin, näemme, että kyse ei ole väistämättömyydestä.

Ruotsissa luottamus rakentuu vaikutusmahdollisuuksista. Tanskassa varmuus syntyy läpinäkyvyydestä ja seurattavuudesta. Norjassa jatkuvuus nähdään välttämättömyytenä, ei lisäpalveluna.

Yhteinen oivallus on selvä: liikkuminen ei ole kuljetusta vaan osa toimintakykyä.

Suomessa tämä ymmärrys on olemassa, mutta sitä ei ole viety järjestelmän ytimeen.

On kuitenkin syytä pysähtyä myös siihen, mitä tutkimukset eivät kerro, koska kaikki eivät anna palautetta. Ei siksi, ettei ongelmia olisi – vaan siksi, että palautteen antaminen on usein vaikeaa. Yhteystiedot on etsittävä itse, oikea kanava valittava, ja silloinkaan vastausta ei välttämättä koskaan tule.

Ongelmat eivät koskaan päädy järjestelmän tietoon, jolloin järjestelmä näyttää paremmalta kuin se todellisuudessa on. On jopa todennäköistä, että liikkumisen epävarmuusvelka on suurempi kuin mitä yksikään tutkimus tällä hetkellä pystyy osoittamaan.

Keskustelun sävy kertoo myös jotain olennaista. Turhautuminen ei synny tyhjästä. Se syntyy kokemuksesta, ettei tule kuulluksi. Kun järjestelmä ei kuuntele, luottamus alkaa murentua.

Keskustelussa nousee toisinaan esiin myös kysymys siitä, miksei hyvinvointialueiden hoitovelvoite näy selkeästi oikeuskäytännössä. Ongelma ei ole se, etteikö velvoitetta olisi vaan se, että sen toteutuminen jää liian usein epävarmaksi.

Jos oikeus on olemassa, mutta sitä ei voi käyttää, onko se enää oikeus – vai pelkkä lupaus?

Kyse ei ole vain kuljetuspalvelusta vaan myös siitä, mitä yhdenvertaisuus tarkoittaa käytännössä.

Jos hyväksymme järjestelmän, jossa osa ihmisistä ei voi luottaa edes siihen, pääsevätkö he liikkeelle, emme enää rakenna hyvinvointivaltiota – vaan pidämme yllä sen kulissia.

Lassi Murto

yhteiskunnallinen vaikuttaja ja kokemustoimija

ohjelmakoordinaattori