HEVOSELÄMÄÄ Sotasankarin paluu
Meillä oli aikoinaan harmaanruskea Jopi-niminen suomenhevonen, joka joutui sotaan kesällä -41, ensiksi linnoitustöihin ja sieltä suoraan rintamalle Karjalan kannakselle.
Hevosenottolautakunnat tekivät päätöksiä, eikä siinä juuri neuvottelun varaa ollut, ja jäihän meille vielä toinen hevonen, vanha Maiju-tamma. Isäkin joutui sotaan, tosin eri paikkaan kuin Jopi. Ukki teki Maijun kanssa peltotyöt, ajoi polttopuut ja autteli naapureitakin, minkä kunnoltaan ja ajaltaan ehti ja kykeni.
Kaikki päättyy aikanaan, niin sotakin. Kesällä -44 isä pääsi pois rintamalta. Ikä pelasti hänet joutumasta Lapin sotaan. Isä tarttui taas arkitöihin. Maiju oli jo vanha ja sairas, raskaammista töistä sen kanssa ei enää mitään tahtonut tulla. Isä alkoi kaipailla Jopia takaisin. Mitään ilmoitusta hevosen kaatumisesta rintamalla ei ainakaan meille saakka ollut tullut.
Kerran sodan aikana oli eräs naapuripitäjän mies tuonut terveisiä Jopilta, kun oli sotaretkellään sattunut Jopin kanssa samoille seutuville.
”Muonakärryjen edessä minä näin hevosenne”, mies kävi meille kertomassa. ”Puhuttelivat sitä Jopiksi, ja kun sanoivat sen olevan tältä kylältä, niin nopeasti sain selville hevosen kotipaikan. Kehuivat sitä rauhalliseksi, tolkun hevoseksi.”
Meitä itketti, kun ajattelimme rakasta, urheaa Jopiamme sotatöissä. Ukin oli mentävä ulos työhommiin, kun ei halunnut näyttää liikutustaan vieraalle. Sodasta minulle on jäänyt mieleen, että oli paljon asioita, joista ei puhuttu. Tunteet oli pidettävä kurissa, että olisi jotenkin selvitty päivästä toiseen.
Jälkeenpäin ihmettelimme, että naapurikylän mies oli nähnyt sen vaivan, että oli lähtenyt varta vasten polkupyörällä tuomaan hevosen terveiset meille, ja uhrannut näin päivän lomastaan asiaan. Puhuimme keskenämme, että miehen täytyi olla hevosmies, ei se muuten olisi asiaa sillä tavalla velvollisuudekseen tuntenut.
No niin, sota oli joka tapauksessa meidän osaltamme ohi, ja isä alkoi kysellä Jopin perään. Se kävi kirkonkylälläkin jossakin toimistossa, joka huolehti pakko-otettujen tavaroiden ja hevosten palauttamisesta, kyselemässä Jopin perään.
”Kyllä täällä papereissa näkyy, että hevosen on teiltä viety”, mies toimistossa oli myöntänyt. ”Näkyy sekin, että hevonen on perääntyvien joukkojen mukana palannut Ilomantsiin, kuormattu siellä junaan, ja lähetetty tulemaan Jyväskylään. Osoitelappu niillä on tavallisesti kiinni riimussa.”
”Ei ole tullut, ei hevosta eikä osoitelappua”, isä oli sanonut.
”Kyllä valtio korvaa, jos hevonen on kadonnut”, mies oli sanonut.
”Ei sitä rahalla Jopia voi korvata”, isä oli sanonut. ”Jossakin se on, vieraassa tallissa, meidän hevonen.”
”Ei näitä kukaan varasta, jos te semmoista luulette…”
”Etsikää se sitten, ja pistäkää tulemaan kotiin”, isä oli sanonut. ”Minun hevonen se on. Kai siitä valtiokin jo oman hyötynsä otti, kun monta vuotta sodassa piti.”
”Tässä on kuulkaa ihmisiäkin kadonnut, ja te yhden hevosen perään itkette”, mies oli jo suuttunut.
”Itken mitä itken, minun hevonen se on, Jopi”, isä oli sanonut.
Kului viikkoja, oltiin jo elokuun puolella, kun näimme sanomalehdessä palautustoimiston laatiman ilmoituksen: ”Kadonnut sodasta palautettu ruunahevonen. Tuntee nimen Jopi, väriltään harmaanruskea, vasemmassa takasessa valkoinen sukka. Hevosesta jotakin tietäviä pyydetään soittamaan alla olevaan puhelinnumeroon.”
Ilmoituksen julkaisemisesta kului vain pari päivää, kun palautustoimiston mies soitti: ”Täällä olisi nyt semmoinen hevonen, johon antamanne tuntomerkit näyttäisivät sopivan.”
”Missä täällä?”
”Täällä kunnantoimiston pihassa. Se oli ilmestynyt yön aikana tänne, sidottu kunnantalon puomiin”, mies kertoi.
Siitä paikasta isä lähti polkemaan pyörällä kirkonkylälle.
Kun hän iltapäivällä palasi, Jopi asteli rauhallisesti pyörän perässä. Isä oli sitonut suitsiperät pyöränsarveen ja poljeskeli rauhallisesti kotitietä pihaan.
Sotasankari oli palannut. Vieläkin muistan, miten ilonkyynelet kastelivat poskeni, kun Jopi hamusi turvallaan olkapäätäni, niin kuin ei olisi koskaan poissa ollutkaan.
Koskaan ei selvinnyt, kenen tallista Jopi oli kunnantalon pihaan tuotu. Oliko se omantunnon ääni vai kiinni jäämisen pelko, joka toi Jopin takaisin. Meille se oli se ja sama, pääasia, että Jopi oli kotona taas.
A. KOSKINEN
Muurame
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
