Parasta kierrättämistä on olla ostamatta
Keväällä siirsin työhuoneen kotiin. Varastona ollut tila sai uudet kalusteet ja olin innoissani sisustamisesta. Sain hyvän syyn ostaa verhotkin.
Pian jäljellä oli enää yksi ongelma: viisi isoa kauppakassillista erittäin tarpeellisia tavaroitani jökötti keittiön, olohuoneen ja eteisen lattioilla. Joka ilta uuvutti ajatuskin, että muistikirjat, paperit, lehtileikkeet, valokuvat, tarjouksista ostetut kehykset ja muu paperiroina piti käydä lävitse ja etsiä tavaroille paikat entuudestaankin täydestä kodista.
Tungin kirjoja yläkaappeihin ja pakotin itseni päivittäin viemään niitä pussillisen kirjaston vaihtohyllyyn. Samalla yritin tyhjentää lasten komeroita pieniksi jääneistä vaatteista ja tarpeettomista leluista.
Työ oli tuskaa, vaikka joka kerta lahjoituskirpputorilaatikon kannen loksahtaessa kiinni sain palkinnoksi pienen vapautumisen tunteen.
Huh, olin päästänyt irti tavarasta!
Kesälukemisekseni osui norjalaisen Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-kirja, jonka millintarkkaa kuvausta jaksoin ahmia satoja sivuja päivässä.
Enkä voinut olla näkemättä kauhukuvaa omasta kohtalostani, kun kirjan veljekset siivosivat ja tyhjensivät alkoholisoituneen isänsä viimeistä kotia.
Vaatteiden tunkemista jätesäkkeihin Knausgård kuvaa niin antaumuksella, että alkoi puistattaa.
Osaakohan jälkipolveni arvostaa nuoruudestani saakka säästämääni kesämekkoa, joka aikoinaan oli minulle hyvin tärkeä?
Entä mihin päätyvät minulle rakkaat kirpputorilöydöt, vanhat pöytäliinat, navettaan säilötyt hiekkalelut, mökin komeron vauvanvaatteet ja kaikki eri elämänvaiheissa kertyneet muistoesineet?
Käyttökelpoisen tavaran vieminen kaatopaikalle tuntuu vastenmieliseltä, vaikka myös vapaaehtoisvoimin toimiville järjestöille valtaosa lahjoituksista on silkkaa ongelmajätettä.
Huonoa tavaraa ja tekstiiliä lahjoittaessani vain siirrän jätemaksun maksamisvastuuta itseltäni hyväntekeväisyysjärjestöille, mikä on täysin väärin.
Olen perusluonteeltani kierrättäjä. Nautin siitä, kun saan kilisyttää lasit lasinkeräykseen ja kolisuttaa metallit metallinkeräysastiaan.
Tunne liittyy omantunnon puhdistukseen. Haluan tehdä pikkuisen siivuni sen eteen, ettei maailma tuhoutuisi.
Tekstiilijäte on vaikeinta.
Tullin ja Tilastokeskuksen selvityksen mukaan vaatteita ja kodin tekstiilejä hankittiin Suomessa vuonna 2012 yhteensä 60 miljoonaa kiloa, minkä lisäksi vielä yli kymmenen miljoonaa kiloa mattoja.
Yhtä suomalaista kohden uusia tekstiilihankintoja kertyy vuodessa runsaat 13 kiloa. Siitä vaatteiden osuus on 8 kiloa.
Suurimmaksi osaksi tekstiilit ovat ulkomaista alkuperää ja päätyvät muutaman käyttökerran jälkeen täytteeksi kotimaan kaatopaikoille.
Mikäli orgaanisen jätteen kaatopaikkakielto astuu voimaan parin vuoden kuluttua, vaateliikkeiden olisi alettava ottaa vastaan kuluttajien pois heittämiä vaatteita.Se olisi hyvä käytäntö jo nykyisellään. Se, joka meille innokkaimmin uutta myy, saisi olla vastuussa myös siitä, mitä entisille tapahtuu.
Olettaisin, että ihmiset parantaisivat näin hyväntekeväisyyteen viemänsä tavaran laatua, ja järjestöt vapautuisivat kalliista kaatopaikkakuljetuksista.
Yksinkertaisia vastauksia ei ole köyhiin maihin kuljetettavien vaateröykkiöidenkään auttamistarkoituksen onnistumisessa.
On olemassa vaara, että vain jätteen loppusijoituksen paikka siirtyy esimerkiksi Afrikkaan. Halpavaatteiden saapuminen voi pahimmillaan kuihduttaa yhteisöjen omia käsityöyrityksiä ja rahat päätyä harvojen välittäjien käsiin.
Lahjoittaminen, kierrättäminen, säästäminen ovat hyveitä, mutta kaikkein olennaisinta olisi miettiä ennen ostopäätöstä: tarvitsenko todellakin tätä viiden euron bangladeshilaista t-paitaa?
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
