KALAJUTTU Kivi, osa 1
Nousin vielä kerran pintaan. Yritin pitää hänen käsistään kiinni, mutta valtava musta vesimassa rysähti taas päällemme. Painuimme veden alle. Kaikki kieppui ja suhisi ympärillämme. Otteeni kirposi. Kun heräsin, makasin selälläni omassa sängyssäni. Silmieni patovallit murtuivat ja kyynelet valuivat ohimoita viistäen korviini. Ilmoille tyrskähti räänsekainen parahdus.
”Mikä hätänä”, sisko kysyi unen samentamalla äänellä.
”Ei mikään”, mongersin, ”ei mikään”.
Saabin mustat muoviosat hohkasivat lämpöä. Istuimme hetken vaiti, sitten isä aukaisi auton ikkunan, kaivoi punaisesta Marlboro-askista tupakan ja sytytti sen.
Kun saavuimme rantaan, isä pysäköi Saabin kivistä kasatun aallonmurtajan reunalle. Olin hetkessä laiturin päässä, jossa isä oli jo räjäyttänyt meidän punaisen avofiskarin kaksisylinterisen Wikströmin käyntiin, irrotin köyden, kokka kääntyi rauhallisesti kohti merta.
”Tänään tullee kallaa”, huusin isälle etutuhdolta.
”Taitaa olla väärän kantin tuuli”, isä huusi takaisin.
”Miksi me sitten lähettiin”, kysyin närkästyneenä.
”Ilima on kuitenkin komia. Vai mitä? Eihän se saalis, vaan hyvä viilis”, isä huikkasi.
”Niin kai sitten”, vastasin ja käänsin katseeni kohti edessä avautuvaa Perämerta.
Saavuimme kalapaikalle. Isä heitti ankkurin veteen ja solmi ankkurinarun kokkaan. Isä otti oman onkensa ja asettui veneen peräosaan onkimaan. Minä istuin veneen etukannella kokka haarojen välissä.
”Älähän tipu siitä”, isä huomautti.
En vastannut mitään, seurasin vain kohoa, joka oli alkanut liikehtiä siihen malliin, että jotakin oli tekeillä.
”Örppiikö”, isä kysyi.
En taaskaan vastannut. Koho oli käynyt jo kerran upoksissa ja painui uudelleen pinnan alle. Nykäisin kevyesti ja tunsin jytinää vavassa. Nostin onkea rauhallisesti. Kala vastusteli vimmatusti. Vedenpinta särkyi ja pärskähteli kalan kamppaillessa kohtaloaan vastaan. Nostin kalan veneeseen.
”Komia apura, lähes puoli killoo”, isä hihkaisi.
”Niin on”, vastasin muka tyynesti, vaikka sisälläni kiljui hallillinen lätkäfaneja.
”Kato kato”, kuiskasin kevyesti isälle ja nyökkäsin kohti hänen punavalkoista ongenkohoaan.
Isä nosti nopeasti onkea ja pintaan nousi toinen komea apura.
”On syönnillään”, isä totesi virnistellen irrottaessaan ahventa koukusta.
Puolisen tuntia siinä vierähti ja komiaa apuraa tuli hyvällä tahdilla, sitten syönti loppui.
”Mennäänkö jo tulille”, isä kysyi.
”Ollaan vielä vähän aikaa”, sanoin.
”Ahaneue piru tais iskeä poikaan”, isä hymähti ja alkoi hyräillä jotakin minulle tuntematonta sävelmää.
”Ei ku niin komia ilima, että huvikseenhan täsä”, minä yritin.
Siinä sitten istuttiin hiiskumatta vielä jokunen vartti.
”Kala ei oo ennää syönnillä. Lähetäänkö kahaville”, isä kysyi.
”No mennään”, vastasin hiukan vastahakoisesti.
Isä nosti ankkurin, käynnisti moottorin ja siirtyi ohjaamaan venettä. Ahvenet ämpärissä tuijottivat minua sumein silmin. Otin yhden puolikiloisen käteeni. Se näytti kuolleelta ja hölmistyneeltä. Mietin, että ehkä se oli yllätetty kesken kauppareissun, tai jospa se oli ollut lukemassa lehteä, kun se oli yhtä äkkiä temmattu pois tutusta ympäristöstä.
Voisiko joku nypätä minut ja isän tästä veneestä noin vain jonnekin tuntemattomaan, mietin. Tuskinpa tai miksikäs ei. En tiedä, liian monimutkaista.
Isä ohjasi veneen rantaan ja ojensi minulle ankkurin, jonka sain juuri ja juuri raahattua rantaan ison kivilohkareen taakse.
”Hyvvää reeniä ens talave lätkäpelejä varten”, isä huikkasi minulle ja loikkasi rantahiekalle. (jatkuu)
MATTI FAUST
Kemi
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
