"Lasten unelmat ovat muuttuneet", kertoo Ukrainassa sotaorpoja auttavan järjestön perustaja – moni unelmoi rauhasta, osa Putinin kuolemasta

Children of Heroes -vapaaehtoisjärjestön Anna Homenko Kiovassa Ukrainassa. LEHTIKUVA / ANTTI AIMO-KOIVISTO.  

Lapset ovat sodan hiljaisia uhreja. Sodan hirveydet iskevät heihin samalla tavalla kuin aikuisiin, mutta heillä ei ole mahdollisuuksia vaikuttaa omaan tilanteeseensa. Pelastakaa Lapset -järjestön mukaan ainakin noin 500 lasta on kuollut ja 900 haavoittunut Venäjän hyökättyä Ukrainaan viime vuoden helmikuussa. Todelliset luvut ovat järjestön mukaan todennäköisesti huomattavasti suurempia.

Unicefin mukaan lähes kaksi kolmasosaa Ukrainan 7,5 miljoonasta lapsesta on joutunut jättämään kotinsa. Tuhannet ovat menettäneet toisen tai molemmat vanhempansa, ja jokaiselta sota on riistänyt normaalin lapsuuden.

Toinen maaliskuuta viime vuonna kiovalainen psykologi Anna Homenko, 30, kokoontui muiden vapaaehtoisten kanssa ja perusti Children of Heroes -järjestön. Suomeksi käännettynä nimi on Sankareiden lapset. Järjestön tavoitteena on varmistaa, että lasten tulevaisuutta sota ei vie. Reilun vuoden aikana järjestö kertoo auttaneensa noin 3  700:aa toisen tai molemmat vanhempansa menettänyttä lasta.

”Yksi perustajista oli lapsena menettänyt isänsä ja joutunut tukemaan siskojaan. Hän ymmärsi, mitä odottaa lapsilta, jotka ovat menettäneet vanhempansa. Tästä syystä päätimme valita lasten auttamisen”, Homenko sanoo kahvilassa Kiovan liepeillä.

Homenkon mukaan järjestö auttaa muun muassa lasten evakuoinnissa sekä antaa rahallista, lääkinnällistä ja psykologista apua. Järjestöllä on kumppaneina yksityisiä klinikoita, ja tarvittaessa se hankkii lapsille ja perheille sairaalahoitoa ulkomailta.

Homenko kertoo, että järjestö on esimerkiksi ohjannut miinan pahoin haavoittaman lapsen hoitoon ulkomaille.

”Perhe lähti evakkoon Tshernihivin alueelta ja venäläiset ohjasivat heidät tahallaan tielle, joka oli miinoitettu, ja auto räjähti. Useimmat kuolivat, ja poika sai todella vakavia vammoja.”

Poika evakuoitiin Sveitsiin, missä lääkäri totesi tilanteen niin vakavaksi, että pojan molemmat jalat pitäisi amputoida.

”Me kuitenkin löysimme Ruotsista lääkärin, jonka onnistui pelastaa pojan jalat.”

Kaikki yritykset eivät pääty yhtä onnekkaasti. Yhdessä tapauksessa lapsi oli menettänyt isänsä, ja äidillä oli pitkälle edennyt syöpä. Järjestö löysi lääkärin Saksasta, mutta äitiä ei enää voitu pelastaa.

”Kummitäti hoitaa nyt lasta, ja me autamme heitä.”

Homenko sanoo, että lapset reagoivat sotaan eri tavoin. Jotkut sulkeutuvat, toisista tulee väkivaltaisia ja osa vaikuttaa ensi näkemältä siltä, ettei mikään olisi pielessä.

”Kun perheet alkavat käydä psykologilla, selviää, että monella on isoja ongelmia, jotka eivät näy pinnalle. Lapset saattavat ottaa tilanteen hyvin vakavasti, ja psykologi auttaa heitä purkamaan traumoja.”

Homenkon mukaan sota on muuttanut lasten suhtautumista tulevaisuuteen.

”Lasten unelmat ovat muuttuneet. Joskus vastaan tulee tavallisiakin lasten unelmia, mutta suurin osa unelmoi rauhasta. Joskus lapset myös toivovat Putinin kuolemaa.”

Akuutin avun lisäksi järjestö pyrkii auttamaan lapsia eteenpäin elämässä. Sen tavoitteena on, että jokainen avun piirissä ollut lapsi oppii vieraan kielen. Lapsille järjestetään kerhoja ja leirejä Ukrainassa ja ulkomailla. Lisäksi järjestöllä on mentorointiohjelma, joka auttaa lapsia ja nuoria valitsemaan ammatin ja alkuun uravalinnan kanssa.

Järjestön on tarkoitus mitata lasten onnellisuutta, ja sen tavoitteena on, että ukrainalaiset lapset olisivat Euroopan onnellisimpia.

Homenko korostaa lasten ja perheiden sekä auttajien vahvuutta. Hän kertoo tarinan perheestä, jonka isä kuoli ja äiti joutui venäläisten vangiksi. Perheen teini-ikäiset tyttäret pääsivät turvaan. Hänen mukaansa tytöt tekivät valtavan työn saadakseen äitinsä vapautettua, olivat muun muassa yhteydessä presidentti Volodymyr Zelenskyin vaimoon Olena Zelenskaan.

”Tämä on vain yksi esimerkki siitä, miten päättäväisesti ihmiset haluavat muuttaa Ukrainan tulevaisuuden.”

Lasten sotatraumoja tutkinut Turun yliopiston apulaisprofessori Kirsi Peltonen sanoo, että sodan jalkoihin jääneiden lasten tukeminen on äärimmäisen tärkeää niin inhimillisen kuin yhteiskunnan hyvinvoinnin näkökulmasta. Hänen mukaansa auttamiseen on myös eettinen velvollisuus.

”20 vuodessa hoito ja ymmärrys ovat kasvaneet niin hurjasti, ja meillä on nyt todella hyviä työkaluja vastata lapsen hätään ja traumatisoitumiseen. Meidän täytyy pystyä ottamaan se tieto ja osaaminen tehokkaasti käyttöön. Sitä on ihan toisella tavalla kuin esimerkiksi Suomen sotien jälkeen.”

Peltonen sanoo, että sodassa lapselle traumatisoivaa on pelon ja uhan tunne sekä ennakoimattomuus – se, ettei lapsella ole kontrollia tapahtumiin kaaoksen keskellä. Kaikkiin lapsiin sota ei vaikuta samalla tavalla. Paljon riippuu Peltosen mukaan siitä, onnistutaanko lapselle luomaan turvan tunne kaaoksen keskellä. Hän korostaa myös lasten selviytymiskykyä.

”Ehkä se lapsen kehityksellinen lainalaisuus, ettei hän täysin voi ymmärtää kaikkien asioiden syy-seuraussuhteita samalla tavalla kuin aikuinen, voi suojata lasta joiltain ajatuksilta ja tunteilta, joita aikuiset joutuvat pohtimaan. Samaan aikaan se on myös riskitekijä, sillä lapsi kokee usein syyllisyyttä tilanteista, joihin hän ei mitenkään ole voinut vaikuttaa.”

”Lapsissa on ihan valtavasti omaa sisäistä selviytymispotentiaalia. Lapset ovat hyvin taitavia haastavissakin olosuhteissa aktivoimaan taitoja ja tietoja, jotka auttavat heitä selviytymään.”

Peltonen antaa esimerkiksi sen, kuinka uutiskuvissa näkyy, että pommisuojissakin lapset leikkivät.

Paras turva lapselle on Peltosen mukaan omat vanhemmat, mutta hän huomauttaa, että tutkimusten mukaan aseelliset konfliktit ja sodat heikentävät vanhemmuuden voimavaroja.

”Toisaalta vanhemmat taas kokevat, että vanhemmuus on tärkeä ja jäljelle jäävä pysyvä asia niissä kaoottisissa olosuhteissa. Jos turvan tunteet eivät tule vanhemmilta, ne voivat tulla yhteisöstä muilta turvallisilta aikuisilta ja arjen rutiineista.”

Suomessa elää vielä sukupolvi, jonka lapsuutta sota on haavoittanut. Yliopistotutkija, dosentti Antti Malinen Tampereen yliopistosta kertoo, että Suomessa sotien aikaan ei erityisesti pohdittu lasten henkistä hyvinvointia.

”Vanhempia ja erityisesti äitejä ohjeistettiin, että jos on vaikka pommitustilanne tai ollaan evakkomatkalla, niin aikuisten tehtävänä on pysyä rauhallisena. Nähtiin, että kun aikuiset pysyvät rauhallisina niin lapset eivät turhaan hätäänny. Aikuiselle asetettiin velvoitteita heidän omien tunteidensa säätelyn ja hallinnan suhteen, mutta siihen se aika pitkälle jäi. Lasten uskottiin kestävän koviakin kokemuksia ja sopeutuvan uusiin tilanteisiin.”

Malinen sanoo, että sotien aikainen vanhemmuus poikkesi paljon nykyaikaisesta keskustelevan vanhemmuuden ideaalista, jossa lapsen tunteille ja mielipiteille on tilaa.

”Suomessa on pitkät perinteet kirjoitetun muistitiedon keräämisestä. Kun aikuiset ovat muistelleet omaa sodanaikaista lapsuuttaan, niin hyvin yleinen teema on, että monet kokivat omat vanhemmat turvallisina, mutta on myös sellainen yksinjäämisen tunne, että vanhemmat eivät aina ole ymmärtäneet lapsen tilannetta ja murheita.”

Tampereen yliopiston tutkijatohtori Tuomas Laine-Frigren kertoo, että Ruotsiin ja Tanskaan lähetettyjä sotalapsia ei välttämättä valmistettu mitenkään matkalle tai erossa oloon.

”Lääkäri- ja psykiatrikunnassa ajateltiin, että normaalit lapset sopeutuvat ja että sijaisperheen rakkaus ja hoiva kompensoivat.”

Hänen mukaansa lapset joutuivat pitämään pahan olon sisällään, mutta myös kiukuttelivat ja käyttäytyivät muuten niin, että heidät huomattiin.

”Sisäistä kipua ja surua kuitenkaan harvoin nähtiin. Lapset omissa ympyröissään käsittelivät tunteita omalla tavallaan.”

Malinen sanoo, että lapset pyrkivät selviytymään siirtämällä ajankäyttöään kodin ulkopuolelle. Hänen tutkimustensa mukaan lapset viettivät paljon aikaa keskenään, luonnossa sekä lemmikkien ja maatilan eläimien kanssa.

”Luonnon tarkkailu, leikkiminen ja kavereiden kanssa oleminen tuotti positiivisia kokemuksia ja tavallaan näin pystyttiin vähän säätelemään omia tunnetiloja ja elvyttämään omia voimavaroja.”

Jotain esimerkkejä heräämisestä lasten tilanteeseen myös on. Malinen sanoo esimerkiksi lehtijutun, jossa kerrotaan helsinkiläiseen elokuvateatteriin kohdistuneesta pommituksesta. Elokuvateatterista poistuvia aikuisia ja lapsia kuoli kadulle, ja tilanteen näkivät useat lapset.

”Kansakoululääkäri toi esille, että osa pommituksen nähneistä lapsista oli kokenut unettomuutta ja heillä on ollut koulussa keskittymisvaikeuksia. Tilanteen järkyttävyys ymmärrettiin, mutta sitä ei jäsennetty esimerkiksi vielä trauman käsitteellä.”

Laine-Frigren sanoo, että Mannerheimin lastensuojeluliiton aktiivit myös kävivät tapaamassa Tanskasta evakosta palaavia sotalapsia.

”Jollain tavalla se otettiin huomioon, että kun lapset palaavat kotiin, he ja äidit tarvitsevat tukea. Perheitä saatettiin yksittäistapauksissa auttaa, mutta varsinaisesti lapsia ei kohdattu ammatillisessa mielessä, vaan se jätettiin perheiden hoidettavaksi.”

Ruotsista palanneiden sotalasten kotiutuminen Suomeen oli hankalaa esimerkiksi silloin, kun yhteistä kieltä ei vanhempien kanssa enää ollut, Laine-Frigren sanoo.

”Vaikka lapsi olisikin halunnut kertoa kokemuksistaan, ei ole voitu, kun kumpikaan ei osannut toistensa kieltä. Toisaalta on ollut koskettaviakin kertomuksia, kuinka se kommunikaatio löytyi uudelleen, ja arkisen elämän ja työnteon kautta alettiin rakentaa uutta elämää.”

Hänen mukaansa ruotsin kielen omaksuneita sotalapsia saatettiin kohdella Suomessa kouluissa ikävästi.

”Koulussa on ollut aika kylmä ja rankka sodanjälkeinen tunnelma. Tulokkaisiin suhtauduttiin nihkeästi, ja opettajat yrittivät juuria pois ruotsin kieltä. Lapsia on esimerkiksi pistetty seisomaan luokan eteen ja toistamaan suomen kielen lauseita.”

Suomesta Ruotsiin lähetettyjen sotalasten elämää on tutkittu Helsinki-kohortin avulla. Pitkittäistutkimukseen osallistui yli 13 300 Naistenklinikalla ja Kätilöopistolla vuosina 1934–1944 syntynyttä miestä ja naista. Heistä vajaa 1 800 oli ollut sotalapsena.

Tutkimuksen mukaan sotalasten elämä oli vaikeampaa kuin Suomeen jääneiden. Merkittävät erot näkyivät kohonneena sydäntauti- ja diabetesriskinä, mielenterveysongelmina ja kohonneena stressiriskinä.

Malinen sanoo, että monelle suomalaiselle sota-ajan lapselle kehittyi varovaisuudesta ja tarkkaavaisuudesta tietynlainen selviytymismekanismi.

”Monien muisteluissa tulee esille, kuinka elämä oli sellaista varpaisillaan hipsuttelua. Tarkkailtiin vanhempien tunnetiloja, että tuoksuuko alkoholi tai vaikuttaako isä tai äiti hermostuneelta. Kehitettiin selviytymisen tapoja, jotka ovat saattaneet myöhemmällä iällä vaikuttaa sosiaalisiin suhteisiin. Voidaan olla aika varovaisia, pelätään omien tunteiden esille tuontia, koska ajatellaan että se saattaa laukaista toisissa jonkin tunnereaktion.”

Malisen mukaan lasten hoitamattomat sotakokemukset ovat voineet aiheuttaa Suomessa ylisukupolvista pahoinvointia.

”Toisaalta monet ovat kokeneet, että he haluavat olla toisenlaisia vanhempia kuin heidän vanhempansa olivat. On haluttu rakentaa uudenlaista vanhemmuutta.”

Laine-Frigren korostaa, että sodan lapsena kokeneiden ihmisten kokemukset ovat moninaisia. Yleistäen voi kuitenkin sanoa:

”Jos lapsilla on ollut tarpeeksi ulkomailla ja kotona Suomessa turvallisia ja ennakoitavia ihmissuhteita, joihin on voinut tukeutua, mahdollisuudet selviytyä lapsuudesta ovat olleet paremmat kuin niillä, joiden kohdalla yhdistyvät erilaiset negatiiviset kokemukset.”