Muistoja marjametsän mättäiltä: Maaseudulla lähes kaikki lapset, nuoret ja vanhemmat marjastivat – "Joskus uppos suohon, mutta aina sieltä pääsi pois”

”Minulla on pari poikaa, jotka oppivat marjastamaan ihan ilman mitään pakkoa, tekivät samoin kun mekin aikanaan.” Kuva: Kimmo Haimi

MT julkaisee kesän mittaan verkossa Arktisten Aromien ja Itä-Suomen yliopiston järjestämän Marjastamassa-kirjoituskilpailun tarinoita. Kilpailu jatkuu 15. elokuuta saakka. Lisää tietoa löydät aiemmasta jutusta.

Olen marjastanut pienestä pitäen, aluksi mummin kanssa, ja sitten kouluun piti viedä puolukoita, taisi olla 5 litraa. Olen syntynyt maaseudulla ja lähes kaikki lapset, nuoret ja vanhemmat marjastivat, mustikoita, puolukoita, lakkoja ja karpaloita, silloin joskus uppos suohon, mutta aina sieltä päästiin pois, jos sinne olisin jäänyt, en tätä nyt kirjoittelisi. Se oli ihan normaalia toimintaa, sinne mentiin ilman pakkoa. Mukana oli aina hyvät eväät, leipää, palvilihaa, kotikaljaa ja kahvia. Ne maistu metsässä paremmalle kuin kotona. Hyttyset vainosivat, mutta esim. hirvikärpäsiä ei ollut, eikä suurpetoja, hirviä ja peuroja saattoi nähdä. Minulla on pari poikaa, jotka oppivat marjastamaan ihan ilman mitään pakkoa, tekivät samoin kun mekin aikanaan, varsinkin mustikoista ja ahomansikoista tehtiin jotain mörsseliä, piimää, talkkunajauhoa ja sokeria, nykyään voi tehdä vaikka mihin kaupan maitotuotteeseen.

Kerran menimme suuren ojan yli, mun piti nostaa pojat ojan yli, siinä vieressä oli muutama riuku, ja pojat sano mennään niitä pitkin, mutta sanoin: Ne ovat ihan mätiä, no siitä selvittiin ja löydettiin hyvä mustikkapaikka ja nähtiin, että puolukoita on tulossa. Nyt tultiin samaan paikkaan, ja kas kaikki riuut olivat poikki ja puolukoita puoliämpärillistä ojan penkalla, siinä oli taas hymy herkässä.

Sitten taas vanhempana muutama vuosi sitten, menin tuttuun paikkaan taas suonreunaan mäelle. Se on siitä hyvä paikka, melkein joka vuosi siinä on marjoja joko etelä- tai pohjoisrinteellä, ja suolla lakkoja. Löyty hyvä mustikkapaikka, siinä nypin käsin suurella innolla, enkä huomannut kun liinapäinen muokin vanhempi mummu oli samalla paikalla, siinä sitten juteltiin ja paranneltiin maailmaa, ja ihmeteltiin kun marjastajia on vähän tultiin samaan paikkaan. No vakio kysymys: kysyin pelkäätkö karhuja, kun niiden lähin pesä on noin 3-4 km päässä, hän sanoi: ei hänen tarvii pelätä, kun hänen mies on tuolla alhaalla tiellä, katsoin niin taittaa olla, mummeli sanoi se pääsi juuri edellisenä päivä pois sairaalasta ja sillä on vielä kainalosauvat, hän on mun turvana, pidin pokkani, vaikka koville se otti.

Nyt olen jo 72 v ja vieläkin olen marjastanut, laittanut pakkaseen ja tehnyt hilloja ja mehuja. Laitan loppuun hyvän omenahillo-ohjeen: pese omenat, lohko ne ja ota siemenkodat pois, hae jostain mustamarja-aronioita noin 10%, keitä niitä aluksi, että ne alkavat pehmetä, lisää omenanlohkot ja keitä niin, että lohkot hajoaa, voi kyllä jättää hilloon sattumia, lisää sokeria ja maista välillä, onko sopivaa, kuumana puhtaisiin purkkiin ja sitten viilenemään, jos korkit ovat tiukasti kiinni laita korkit hetkeksi kuumaan veteen, sitten vaan lusikoimaan.

Jaakko Laakso

Lue myös muut marjatarinat:

Muistoja marjametsän mättäiltä: Hillat jäivät haaveeksi kovasta yrityksestä huolimatta, paikallisten marjavainu vei voiton

Muistoja marjametsän mättäiltä: "Loppujen lopuksi onneni koostuu pitkälti luonnon ymmärryksestä ja arvostuksesta"