Tässä perheessä kukaan ei syö yksin ‒ näin ruokakulttuurin professori ratkaisee harrastusten aiheuttamat aikatauluongelmat

Taru Lindblomin perheessä on tärkeää syödä yhdessä: kaksi lämmintä ateriaa päivässä ja lisäksi aamupala. ”Hätätilanteessa syön vähän toisten kanssa ja sitten vähän lisää, kun se viimeinen palaa harrastuksista iltamyöhällä. Ettei kenenkään tarvitse syödä yksin.” Kuva: Carolina Husu

Taru Lindblom kasvoi Turun lähiössä duunariperheessä, jossa ruoka oli tavallista kotiruokaa. Iltaisin syötiin yleensä keitettyjä perunoita ja kastiketta.

Lindblomin parhaita ruokamuistoja on, kun hän tapasi käydä pappansa kanssa Airistolla kalastamassa ja saaliiksi tuli paljon ahvenia. Kalat savustettiin päivän päätteeksi ja syötiin savustuspöntöstä sellaisenaan.

Kalastuspäivän aamuna pappa oli paistanut evääksi lettuja, joiden päälle hän oli ripotellut sokeria ja käärinyt letut rullalle. Niitä Taru ja pappa söivät termoskahvin kanssa veneessä keinuen.

Se oli pienelle Tarulle tavallista, mutta saattaisi olla hyvinkin eksoottista Suomeen tulevalle matkailijalle. Lindblom uskoo, että nykyisin tännekin kylmään pohjolaan jotkut matkustavat ruuan takia. Eikä ruuan tarvitse olla mitään hienoa fine diningia, vaan sellaista, joka on meille tuttua, mutta muualta tulleelle uutta.

”Että joku menee vaikka toisen kotiin leipomaan yhdessä pullaa. Tai poimimaan metsästä mustikoita, joista tehdään piirakka ja syödään sitä vaniljakastikkeen kanssa”, Lindblom toteaa.

Lindblom työskentelee Helsingin yliopistossa ruokakulttuurin professorina. Hän on kulutuksen ja ruuan sosiologian dosentti ja tutkinut muun muassa sitä, miten yhteiskuntaluokka näkyy lautasella.

Syömiseen liittyvät asiat kiinnostavat Lindblomia, sillä ruoka liittyy moneen: jäsentää arkeamme, yhteiskuntaamme ja ajatteluamme sekä yhdistää ja erottelee ihmisryhmiä.

Erityisesti Lindblom on mieltynyt japanilaiseen kulttuuriin, sillä hän on viettänyt paljon aikaa Japanissa perheensä kanssa.

”Minua on aina viehättänyt kaikki tuntematon. Japani on siinä suhteessa mielettömän inspiroiva paikka, koska sen kulttuurihistoria, kulutuskäytännöt ja syömistavat ja -uskomukset poikkeavat niin paljon omistamme”, Lindblom toteaa.

Japanilainen ruokakulttuuri poikkeaa täysin suomalaisesta. Monelle Japanista tulee ensimmäisenä ja lähes ainoana asiana mieleen sushi. Sushin leviäminen maailmalla osoittaa, miten ruokakulttuurit nykyisin leviävät vauhdilla. Toisaalta ruokakulttuuri saattaa myös muuttua levitessään. Esimerkiksi Suomessa suosittuja sushibuffetteja ei Japanissa tunneta juuri lainkaan.

”Meidän oma ruokahistoriamme on lyhyt. Ehkä me sen tähden omaksumme innokkaasti uusia asioita osaksi omaa ruokakulttuuriamme. Kotoperäistämme kulttuuriset virtaukset, mistä osoituksina ovat esimerkiksi juuri sushibuffetit ja pizzaperjantait”, Lindblom pohtii.

Ruoka on siksikin herkullinen tutkimuskohde, että kaikki syövät ja ovat kokemusasiantuntijoita. Ruuan piirissä voi monipuolisesti käyttää aikaansa ja rahojaan, ilmentää itseään, harrastaa vaikka hapanjuurileivontaa tai tavoitella taiteellisiakin päämääriä, Lindblom miettii.

”Ruoka-annoksesta voi saada samanlaisia fiiliksiä kuin taidenäyttelystä. Ruoka on siis taiteeseen rinnastettavaa, osa sitä repertuaaria, jota ajatellaan mahdolliseksi tavaksi viettää vapaa-aikaa.”

1980-luvulla julkisuudesta sai kissojen ja koirien kanssa etsiä ruokakulttuuriin liittyviä henkilöitä. Sen ajan julkkismateriaalia olivat urheilun, musiikin ja taiteen tähdet. Nyt kulttuuriksi mielletään myös ruoka ja television kokkiohjelmien tähdet ovat julkkiksia siinä missä muutkin.

Ravintolamaailmakin on kehittynyt, ja suomalaiset ravintolat ovat pääsemässä altavastaajan asemasta, Lindblom uskoo. Siis siitä voivottelusta, että me ollaan vain tällaisia ja muilla on hienompaa.

”Suomalainen ravintolaskene on hyvinkin kilpailukykyinen ja pärjää maailman muiden isojen kaupunkien vastaavalle. Tietotaito on vahvaa, ja ymmärrys hyvänmakuisista raaka-aineista itsestään selvää”, Lindblom kehuu.

Jos pitäisi luonnehtia, mikä meille on pitkään ollut ruuassa tärkeää, Lindblom nostaa esiin kaksi asiaa: että ruoka on yksinkertaista ja sitä on riittävästi.

”Monimutkainen piperrys on ollut vähän kuin moite. Ja toinen moite ravintolaruualle tulee, jos annos on liian pieni.”

Ulkomaalaisille Lindblom tarjoaisi ainakin metsämarjoja ja sieniä. Sillä onhan se ihmeellistä, että meillä metsissä kasvaa niitä ja kuka tahansa voi poimia niitä sieltä.

”Sekin on monelle tänne tulevalle yllättävä asia, että suomalaiset ovat kahvikansaa. Ja meidän maitosuhteemme on toinen jännä asia – sitä on tutkittu vähän.”

Suomen kansallisruuaksi valittiin viisi vuotta sitten ruisleipä. Jos äänestys olisi nyt, Lindblom ei halua arvata, mikä ruoka voittaisi.

”Kansallisruoka on eri asia kuin se, mitä haluaisi syödä eli lempiruoka. Lapset ja nuoret sanoisivat varmaan, että sushi”, Lindblom heittää.

Hänen sushitutkimuksessaan ilmeni, että vuonna 2007 sushia tuskin tunnettiin, mutta kymmenen vuotta myöhemmin sushi oli sekä suosituin että inhotuin ruoka. ”Sushiin liittyy paljon tuntematonta: ei olla varmoja, mitä sillä soijalla tehdään, pitääkö syödä puikoilla, onko siinä raakaa kalaa.”

Japanilainen ruokakulttuuri kiinnostaa Taru Lindblomia. Hänen kirjansa nimi Okashi tarkoittaa makeita, mieniä herkkuja ja välipaloja. Kuva: Carolina Husu

Jälkiruokakojut voisivat olla seuraava tulokas ravintolamaailmassa, Lindblom veikkaa. ”Kuplateepuoteja on jo. Niissä on teen tai hedelmäjuoman seassa kaikenlaisia tytiseviä, venyviä, vaikeasti pureskeltavia asioita.”

Lindblomilta ilmestyi viime keväänä Heikki Valkaman kanssa kirja japanilaisista jälkiruuista, jotka ovat jotain täysin muuta, mihin me olemme tottuneet. Niissä käytetään usein riisijauhoa ja punapaputahnaa ja hyydytetään agaragarilla.

”Tahmeasta riisijauhosta tehdään mochia, ja uudenvuodenraportissa kerrotaan, kuinka monta ihmistä on taas tukehtunut uudenvuodenmochiin niin kuin meillä luetellaan juhannuksena hukkuneet. Usein pakkauksessa lukeekin, että ei suositella lapsille ja vanhuksille, sillä mochit vaativat hyviä purukaluja.”

Omille tyttärilleen Lindblom haluaisi opettaa ennakkoluulottomuutta. Ettei tuomitsisi mitään ennen kuin on kokeillut ja oppisi, ettei ruoka ole niin vakava asia, sillä voi tehdä kaikenlaisia kokeiluja.

Pienenä tyttönä Lindblomin ennakkoluulot olivat koetuksella, kun pappa haki jouluisin sukulaistilalta sianpään ja se möllötti keittiön tiskialtaassa.

”Aina hätkähdin sitä. Oli se aika pysäyttävä näky, kun jouhet olivat vielä pystyssä sian korvissa. Pappa teki päästä sianpääsylttyä. Pappa oli lapsena elämäni ruokavaikuttaja. Hänen kauttaan tutustuin läskisoosiin ja klimppisoppaan.”

Lindblomin perheessä klimpit eli mykyt syödään nykyään vähän eri muodossa, japanilaisina gyoza-nyytteinä, joita lapset ovat rypytelleet jo taaperosta lähtien.