vierasyliö Hallituksen ohjelma ei ratkaise Suomen ongelmia
Hallituksen 30. elokuuta julkaisema rakennepoliittinen ohjelman (”Rakennepoliittinen ohjelma talouden kasvuedellytysten vahvistamiseksi ja julkisen talouden kestävyysvajeen umpeen kuromiseksi: Lähtökohta – julkisen talouden kestävyysvaje”) päätti pitkään jatkuneen epävarmuuden siitä, miten hallitus reagoi talouden epätasapainoihin.
Selvää on, että tämä hallitus ei enää tuo mitään uutta ohjelmaa talouspolitiikan muuttamiseksi; ensi vuonna alkaa jo valmistautuminen vaaleihin.
Hallituksen ohjelma on otsikoitu lennokkaasti ja näyttää sisältävän vastaukset kaikkiin avoimiin kysymyksiin. Ohjelmapaperissa on peräti 18 sivua, mutta lähempi tarkastelu paljastaa, että ohjelma on enemmänkin verbaalinen taidonnäyte kuin konkreettinen toimintaohjelma.
Jos joku on odottanut leikkauslistoja, niitä ei löydy. Mielenkiintoista on tarkastella pelkästään eri teonsanojen lukumääriä ohjelmapaperissa. Tässä lyhyt lista (sanan jäljessä sanojen lukumäärä): parannetaan 5, lisätään 6, edistetään 3, vähennetään 4, leikataan 0, supistetaan 0, poistetaan 0, sopeutetaan 0 ja ulkoistetaan 0.
Kovin on lupauspainotteinen tämäkin ohjelmajulistus. Paljon ongelmallisempi on se tapa, jolla kestävyysvaje ohjelmassa kurotaan umpeen. Kaikki kohdat ovat epämääräisiä tavoitteita tai toivomuksia, eikä niitä tukevia laskelmia – jos niitä yleensä on – julkaista.
Otetaan pari esimerkkiä: 0,6 prosentin suuruinen vajeen supistus saadaan ohjelman mukaan ”vahvistamalla talouden tuotantopotentiaalia ja voimavarojen uudelleen kohdentumista edistämällä tervettä kilpailua, turvaamalla Suomen asema investointikohteena, tehostamalla hyödyke- ja asuntomarkkinoiden toimintaa ja karsimalla elinkeinotoiminnan sääntelyä”.
Toistaiseksi hallituksen toimet ovat yleensä kulkeneet päinvastaiseen suuntaan, ja muun muassa ohjelmassa mainitut pyrkimykset alipalkkauksen ja nollatyösopimusten kieltämiseksi kertovat aivan muusta.
Suurin kestävyysvajeen supistus saadaan ohjelman mukaan ”uudistamalla kuntien valtionosuusjärjestelmä sekä tehostamalla peruspalveluohjelmamenettelyn pitkäjänteisyyttä, sitovuutta ja ohjausvaikutusta kuntatalouden tasapainon turvaamiseksi. Kuntien tehtäviä ja velvoitteita puretaan yhden miljardin euron kustannuksia vastaavasti. Miljardi euroa katetaan verorahoituksella ja kuntien omin toimin, muun muassa tuottavuutta parantamalla”.
Suomeksi tämä sanasekamelska kai tarkoittaa sitä, että kunnallisverotus kiristyy ainakin miljardilla ja kunnallisten palvelusten laatu heikkenee, vaikka toisaalta samanaikaisesti luodaan paineita päivähoito- ja opetusmenojen lisäämiseen.
Ohjelmassa ei puututa kuntien työntekijöiden viiden vuoden irtisanomiskarenssiin kuntaliitosten yhteydessä, eli se siitä kunnallisten palvelusten tuottavuuden parantamisesta.
Mutta mitä ohjelmasta sitten puuttuu? Heti alkuun voi kysyä, supistetaanko julkisia menoja, jotka kai ovat kestävyysvajeen taustalla? Vastaus on muutamaa detaljia lukuun ottamatta ”ei”.
Mihinkään suurempaa tulonsiirtoon ei puututa: ei eläkkeisiin, ei asumistukeen, ei lapsilisiin. Sama koskee julkisen sektorin työpaikkojen määrää, jota uudet opetuksen ”uudistukset” saattavat jopa lisätä.
Julkisten menojen bkt-osuus on Suomessa 55 prosentin luokkaa, lähes maailman korkein. Jos menoihin ei voi kajota, voi vain sanoa, että unohtakaa koko kestävyysvaje.
Toinen kysymys koskee kilpailukykyä. Mitä hallitus tekee sen parantamiseksi? Vastaus on, että ei mitään.
Tiedän, että ongelma kuitataan viittaamalla tulopoliittiseen kokonaisratkaisuun, mutta se ei välittömästi korjaa mitään ja siksi toiseksi olennainen kysymys on se, mitä hallitus itse tekee. Toistaiseksi hallitus on vain lisännyt kustannuksia ja hintoja lukuisilla verojen ja maksujen korotuksilla. Vuoden 2014 budjetti jatkaa samaa latua.
Kesäkuussa teollisuustuotanto oli samalla tasolla kuin vuoden 2000 kesällä. Suomi on siirtynyt jälkiteolliseen aikaan; teollisuus toimii pääasiassa ulkomailla.
Mutta tällainen kehityskulku on täysin kestämätön; ei julkisilla palveluksilla voi ylläpitää nykyistä tulotasoa, ei niistä saa mitään vientituloja. Palveluvienti muutenkin on vähäistä (neljännes koko viennistä).
Vaikka teollisuuden kriisiin ovat vaikuttaneet monet onnettomat yhteensattumat (Nokia, paperiteollisuuden rakennemuutos), pohjimmiltaan kaikki riippuu kilpailukylvystä. Se, että kilpailukyky on päästetty rapautumaan, on pahin mahdollinen virhe, mikä voidaan tehdä, kun ollaan kiinteiden kurssien järjestelmässä (Euroopan rahaliitossa). Ongelmaa ei ratkaista estämällä tilanteen paheneminen, vaan laskemalla aktiivisin toimin kustannustasoa.
Se taas edellyttäisi liian suuren julkisen talouden puolelta tulevien kustannuspaineiden keventämistä ja aitoa puuttumista markkinoiden toimintaan. Työttömyysturvan osalta tarkoitus on tehdä jotain, mutta muutosten mittakaava on valovuosien päässä esimerkiksi Saksassa kymmenen vuotta sitten tehdystä Harz-reformista.
Sen ansiosta Saksan työllisyystilanne on ylivoimaisesti paras koko euroalueella ja mikä tärkeintä; reformin avulla on kyetty pitämään vanhojen työntekijöiden työttömyys, samoin kuin pitkäaikaistyöttömyys ennätysalhaalla.
Suomessa ei näytä olevan edellytyksiä tällaisiin reformeihin. Meikäläisessä kolmikantajärjestelmässä muutoksia on mahdollista saadaan aikaan vain äärimmäisen pahoissa kriiseissä. Sellaisesta ei vielä ole kyse, mutta tulevaisuuden näkymät eivät silti ole kovin valoisia.
Huonosti toimivat markkinat, heikko kilpailukyky, supistuva työvoima, nettoinvestointien lähes nollataso ja sen seurauksena pääomakannan nollakasvu eivät voi tuottaa tulokseksi mitään kunnon talouskasvua.
Kauniilla kielikuvilla ja kunnianhimoisilla tavoitteilla Suomen taloutta ei saada nousuun.
MATTI VIREN
Kirjoittaja on taloustieteen
professori Turun yliopistossa.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
