vierasyliö Kehitysmaiden metsätaloudelle pitäisi tarjota Tapion tietä

Kehitysapumme on huokaillut jo puoli vuosisataa, miksi köyhän Afrikan metsät häviävät. Mehän avustamme sinne hyviä hankkeita.

Esimerkiksi Etiopiassa luonnonmetsät kattavat enää yhden prosentin maan alasta.

Etiopian metsäapumme alkoi 1980-luvun alkupuolella. Tansaniassa puun tarve on 50 miljoonaa kuutiota, mutta nykyiset metsät kasvavat enää 18 miljoonaa kuutiota vuodessa. Tansania on Suomen pitkäaikaisin kehitysyhteistyön kumppanimaa ja suurin kehitysapumme vastaanottaja.

Olisiko meillä tarve muuttaa metsäapumme suuntaa?

Kannattaa katsoa omaa historiaamme. Metsätaloutemme oli kuin nyky-Afrikasta vielä 1800-luvun puolivälissä, kun Suomen senaatti kutsui saksalaisen ylimetsänhoitaja Edmund von Bergin tekemään metsistämme arvion.

Hänen arvionsa oli tyly. Hän tiivisti vuonna 1858: metsän hävittämisessä suomalaiset ovat tuiki taitaviksi oppineet.

Arvio haastoi metsätaloutemme sen suurimpaan muutokseen. Metsähallitus perustettiin 1859. Evolla aloitettiin 1862 metsänhoitajien koulutus saksalaisen mallin mukaan. Vuonna 1886 senaatti saneli lailla: ”Metsää älköön hävitettäkö”.

Lakia auttoi, kun isojako oli ennen sitä selventänyt valtionmetsien ja perhemetsien käytön rajan.

Kruununmetsään ei enää sopinut mennä kaskeamaan. Perhemetsissä kaskeaminen aluksi jatkui, eikä sitä pystynyt metsälakikaan hillitsemään. Kaskeaminen alkoi vähetä vasta vuosisadan vaihteessa, kun yksityispuulle syntyivät markkinat.

Seuraava jakso alkoi 1900-luvun alussa, kun perhemetsien paimeniksi perustettiin Tapio ja sen alle metsänhoitoyhdistykset. Perhemetsät olivat jo silloin yhteiseltä pinta-alaltaan suurimmat. Isojaolta rajattuja valtionmetsiä oli jäänyt maahamme vähemmän.

Tilalliset oppivat metsänhoidon, kun Tapio koulutti, neuvoi ja järjesti metsämarsseja. Puusto alkoi kasvaa. Nousimme hävityksen tilasta kestävyyteen.

Laskennallinen käännekohta oli 1940-luvulla, kun metsiemme vuosikasvu ja puun poistuma olivat molemmat keskimäärin 46 miljoonaa kuutiota.

Sota-ajan polttopuuhakkuissa käännettä ei vielä huomattu. Sodan jälkeinen metsän mittaajien sukupolvikin epäili lukemiaan. Puuston paisumisen varmensi vasta 1980-luvulla tietokonelaskennan metsämiehistä ensimmäisenä hallinnut professori Pekka Kilkki.

Nyt metsämme kasvavat 100 miljoonaa kuutiota ja niistä poistuu 65 miljoonaa kuutiota vuodessa.

Valittu tie oli tuloksekas, varmaan yli ylimetsänhoitaja von Bergin odotusten. Tänään olemme puun ylituotannossa.

Viime vuosina Afrikassa on suosittu hankkeita, joissa maita viljellään sijoittajien plantaasimetsiksi.

Ulkomaiset sijoitusyhtiöt ovat 2000-luvulla vallanneet paikallisilta asukkailta miljoonia hehtaareja entisiä kaskiviljelyn maita ja metsälaitumia. Surullisen usein sijoittajien plantaasitalous on johtanut väistymään joutuneiden pienviljelijöiden ihmisoikeuksien polkemiseen.

Afrikassa plantaasitilat kasvattavat enimmäkseen ruokakasveja tai puuvillaa, mutta myös puuplantaasit yleistyvät. Esimerkiksi Tansaniassa

Kilomberon laakson 28 000 hehtaarin plantaasitila viljelee tiikkiä. Suomi rahoittaa hanketta Finnfundin kautta.

Etiopiassa suurtilojen yhteisala on jo samaa neljän miljoonan hehtaarin luokkaa kuin Suomen metsähallituksen koko talousmetsä. Listan kärjessä on intialainen Karuturi-yhtiö 300 000 hehtaarin plantaasitilallaan.

Sijoitusyhtiöt maksavat plantaasimaistaan vain häviävän pientä hehtaariveroa. Esimerkiksi Karuturi maksaa Etiopiassa noin euron vuodessa. Tansaniassa tiikkiyhtiö maksaa hehtaaristaan puoli euroa. Puu kasvaa silti 3–4 kertaa nopeammin kuin Suomessa. Meillähän jo metsänhoitomaksu on 2–5

euroa hehtaarilta vuodessa.

Maanvaltaus (land grabbing) on kuuma asia Suomen ja

muiden länsimaiden antamassa Afrikan kehitysavussa. Miten varmistamme, että hankkeemme eivät tue köyhimpien viljelijöiden maiden siirtymistä

sijoitusyhtiöille?

Tulisiko perhetalouden mennä aina plantaasitalouden edelle?

Brittiläinen ajattelija John Locke oivalsi jo 1600-luvulla,

että kansakunnan maa- ja metsätalous tuottaa parhaiten perhepohjalta. Hänen mielestään viljelijäperheiden tulee itse omistaa maa, mutta enintään sen verran kuin perhe pystyy itse hoitamaan.

Brittiajattelijan oivallus on ollut itsestäänselvyys Suomen maa- ja metsätaloudessa aina isojaosta lähtien. Oivallus on myös Tapion ja metsänhoitoyhdistystemme kivijalka.

Perheyrittäjyyteen uskottiin Afrikassakin vielä 1900-luvulla, mutta nyt usko hiipuu.

Maansa menettäneet paikalliset viljelijät ja paimentolaiset seuraavat voimattomina, kuinka poliitikot hapuilevat maanvaltauksen, maaomistuksen ja verotuksen kanssa.

John Locken ja Tapion tiessä olisi mallia kehitysmaille. Samoin kuin Suomessa, Afrikan metsätalouden ytimessä ovat yhä selvemmin perhetilat. Valtion metsät ovat vapaissa väkirikkaissa pinta-alaltaan vähemmistöä.

Ilman perhemetsiä kestävään metsätalouteen ei kehitysmaissa

päästä.

VELI POHJONEN

Kirjoittaja on maatalous- ja

metsätieteiden tohtori.

Avaa artikkelin PDF