Itsenäisyyspäivänä Frankfurtissa

EKP on eurovaluutan sydän, joka ohjaa

euroalueen rahapolitiikkaa yhdessä kansallisten keskuspankkien kanssa. Sen alaisuudessa toimii myös Suomen pankki.

EKP:n keskeisin tavoite on valuutan vakauden turvaaminen.

Käytännössä keskuspankin rahapolitiikka

on mukaillut pitkälti EU:n talouspolitiikkaa, mutta EKP ei ole demokraattisessa kontrollissa.

EKP ei ole sidottu tekemään sosialistista

tai konservatiivista politiikkaa, riippuen

vallassa olevista poliittisista voimista.

EKP on kyennyt toimimaan kun poliitikot ovat haparoineet.

Toisaalta sen harjoittama rahapolitiikka

on kuitenkin väistämättä aina jollain tasolla ideologista.

EKP:n 36-kerroksinen pääkonttori

kohoaa jykevänä keskellä Frankfurtin pääkatua. Kielikuva norsunluutornista tuntuu

mitä todellisimmalta. Tornin huipulla tehtävät päätökset säteilevät laajasti maanosan taloudelliseen ja poliittiseen todellisuuteen.

Toimittajavierailulla tunnelma on varovainen. Talousasiantuntijat eivät vastaa suoraan eri euromaista saapuneiden toimittajien kysymyksiin. Varovaisuus on ymmärrettävää, sillä kiikkerässä taloustilanteessa markkinoiden hermostumista pelätään.

Käytäväkeskusteluissa ja puheenvuoroissa toistuvat termit ”hajanaisuus” ja ”yhdenmukaistaminen”.

Hajanaisuudella viitataan euromaiden erilaisiin talouspolitiikkoihin. Yhdenmukaistaminen tarkoittaa talouspoliittisen päätösvallan entistä voimallisempaa keskittämistä EU:n ytimiin.

EKP:n pääjohtaja Mario Draghi toteaa, että euro on pelastettava ”hinnalla millä hyvänsä”.

Kysymys itsenäisyyden merkityksestä herättää suomalaisessa kadunmiehessä lähes poikkeuksetta tunteita. EU:n liittovaltiokehitys tai euron vakautustoimet eivät sen sijaan kiinnosta pätkääkään.

Käsillä on huutava älyllinen ristiriita.

Mikäli eurovaluutan pelastaminen merkitsee kansallisvaltioiden oman budjettivallan merkittävää rajoittamista, ei voida enää puhua itsenäisistä valtioista. Esimerkiksi Kreikka ei enää käytännössä ole itsenäinen, sillä sen talouspolitiikkaa koordinoidaan suoraan EU:n ytimistä.

Yhdenmukaistamisen vaatimuksen taustalla häilyvät yhteisvastuullisuus euroalueen veloista sekä maanosan laajuinen liittovaltio, Euroopan Yhdysvallat.

Kokonaan toinen asia on, hyväksyykö

EU-kansalaisten laaja enemmistö tätä. Eurokriisin myötä asenteet ovat muuttuneet kielteisemmiksi.

Kun Suomi liittyi EU:hun 1995, se oli itsenäisten valtioiden talous- ja vapaakauppaliitto.

Mikäli EU-kansalaisten selkeä enemmistö vastustaa liittovaltiokehitystä, olisi loogista

palauttaa päätösvaltaa takaisin jäsenmaille. Tätä on ehtinyt vaatia julkisesti muun muassa Britannian pääministeri David Cameron.

Niin kauan kuin EU:n ytimissä eletään ideologisen federalismin pilvilinnoissa, ammutaan vastaavat avaukset äkäisesti alas. EU:n perussopimuksiin kirjattu tavoite jatkuvasti syventyvästä EU:sta kahlitsee kriisitilanteessa.

Suomi on pienenä maana joutunut aina nojautumaan jonnekin, milloin itään, milloin länteen. Yksin ei pärjää eikä eristäytyminen ole vaihtoehto.

EU:n kaatuminen olisi katastrofi paitsi taloudellisesti myös sosiaalisesti aikana, jolloin ääriajattelu on nousussa halki Euroopan.

Euron suhteen esillä on vain huonoja vaihtoehtoja. Jos yhteisvaluutta halutaan pelastaa ”hinnalla millä hyvänsä”, hinta saattaa olla varsin korkea. Nykyistä väljempi EU, joka perustuisi itsenäisten jäsenvaltioiden yhteistoimintaan, voisi olla kestävämpi tie.

Nyt EU on vaarassa kompastua omaan mahdottomuuteensa.

Avaa artikkelin PDF