koulupäiväkirja Nauru

Arvostetun kirjailijan Juha Seppälän, opettajan pojan, romaanissa Silta on kuvaava otos koulun arjesta.

Päähenkilö on valittu koulun näytelmään esittämään narria. Ensimmäisissä harjoituksissa narrin piti nauraa, mutta hän sanoi, että en minä osaa. Luokanvalvoja ärtyy, muut alkavat tirskua ja hohottaa. Tottakai jokainen osaa nauraa, valvoja sanoi ja heläytti itse malliksi teennäisen naurunpätkän. Ja käski vuoronperään jokaisen tekemään samoin.

Päähenkilö yritti, hänen kaulasuonensa pullistuivat ja hiki kihosi otsalle, kun nauruksi tarkoitettu ääni purkautui kurkusta. Kyllä se siitä lähtee, ohjaaja sanoi sitten asiallisesti.

Nauru on ollut aina vakava asia koulussa.

Lapsuudenkodissa käydessäni kerran vanha äitini sanoi omenapuun syöttölaudan lintuja seuratessaan, että voi voi kun nuo linnut ovat aamulla virkeitä, ihan omakin mieli piristyy niiden sirkeydestä.

Usein tuo äitini sanonta tuli mieleeni, kun aamun ensimmäiselle tunnille mennessäni ja tarttuessani luokan ovenkahvaan kuulin, kuinka luokassa oli parvi murrosikää lähestyviä sirkeitä olioita. Mikä sorina ja nauru.

Opettajan ammatin tunsinkin sen myötä antavaksi, kun lapsi ei aamulla kanna maailman murheita, elleivät ne sitten ole ylitsekäyviä. Hervottomasti naurava oppilas ilmentää, että elämä on hyvin, nyt.

Niinpä en aina raaskinutkaan keskeyttää noita naurun ja toisilleen juttuja kertovia tuokioita. Kyllä karuus elämään ehtii aikanaan.

Vaimoni kertoi, kuinka silloisella kotitaloustunnilla parinaan olleelta tytöltä kastike paloi kattilan pohjaan, niin että savu täytti luokan. Köksäope kiirehti hätiin ja sanoi, että ota haarukalla pala saippuaa ja pane hellalle. Tyttö teki käskettyä ja laittoi kuumalle levylle saippuaa. Kohta taas savu levisi luokkaan ja opettaja apuun, mutta hän ei voinut tehdä juuri muuta kuin nauraa.

Näin ei aina koulussa ole ollut. Ei koulussa ole saanut nauraa. Luulen, että jokaisella on muistoja, kuinka luokasta on lentänyt ulos, kun oppilas on nauranut. Kysyin vaimoltani, oletko sinä. Hän sanoi, että uskontotunnilla luokkakaveri nauroi, hänkin laittoi käden suun eteen, ettei hymy olisi näkynyt. Mutta hän joutui myös lähtemään luokasta, kanssanaurajana.

Muistan, miten nuorena opettajana jouduin varomaan, etten nauranut oppilaan vastausta häpeään. Uskontotunnilla oli syventävän lopun aika, aiheena rukous. Kysyin, että ketä sodan aikana kirkkoon kokoontuneet ihmiset pyysivät avuksi, että Suomi selviäisi, miehet rintamalla, lapset ja naiset kotona.

Muistan hänen paikkansakin luokassa, kun Jukka viittasi, nousi sen ajan mukaan seisomaan ja sanoi: Neuvostoliittoa! Voin vain kuvitella, mitä naapurikoulun johtajat, rintamakapteenit, olisivat pojalle vastanneet.

Nauru on ollut koulussa kielletty juttu. Se on aina auktoriteettia vastaan, muka. Oikeaa naurua ei koulussa taida ollakaan. Naurua kun ei voi opettaa. Oletko sinä nähnyt, että oppilas on poistettu luokasta, kun hän on nauranut?

Avaa artikkelin PDF