Kellokas
Raikkaaseen syysaamuun levisi voimakas savun ja kuivien olkien tuoksu, kun kävelimme jonossa riihen ohitse. Isä meni edellä ja talutti Melua. Naapurin Tatu harppoi perässä ja minä viimeisenä.
Perunat oli nostettu edellisenä iltana ja isännät päättivät sen kunniaksi lähteä jänismetsälle. Minäkin pääsin mukaan.
Isä pysähtyi metsän reunassa, otti Melun jalkojensa väliin ja kiinnitti pantaan pienen kellon.
”Kaekkee sitä näkköö, kun kyllin vanhaks ellää”, hekotteli Tatu.
Melu seisoi nöyränä paikoillaan. Sitten koira laskettiin irti. Se ravisti muutaman kerran päätään ja kello kilisi kiivaasti. Koira vilkaisi meitä ja lähti viilettämään polkua pitkin.
”Siinä on susi lammasten vuatteissa”, sanoi Tatu.
”Iänetikkö se tosiaan ajjaa jänistä?”
”Niin se tekköö, ei haoku”, isä vastasi.
”Vaen jos se ei löyvä jänistä”, ehdotti Tatu.
”Löytää se. Viime syksynäkkii nähtiin lumijäljiltä, miten se ajo vaen ei haukkuna.”
Jonkin aikaa kuulosteltiin, sitten pantiin panokset piippuun ja lähdettiin kävelemään koiran perään. Suon laidassa pysähdyttiin kuuntelemaan. Ei kuulunut haukkua eikä kellon kilinää.
”Ei kuulu pienen kellon kilinä metässä kauaks. Oes pitäny panna aesakello moukaamaan koeran kaolaan”, arveli Tatu.
”Kyllä se paeneli suon yli. Ootellaanko vae jatketaanko matkoo”, isä kysyi vieläkin kuunnellen.
”Männään suon taakse. Turronsalossa on aena jäniksijä”, Tatu ehdotti.
Kierreltiin suolämpäreet ja noustiin kuivin jaloin kankaan reunaan. Pysähdyttiin kuuntelemaan. Ääntä ei kuulunut. Jatkettiin matkaa ulkolaitumen veräjälle. Miehet panivat tupakaksi.
”Hei, nyt kilahti”, sihahdin toisille.
”Tuolta rämmeen reonasta kuulu.”
Viittasin oikealle, mistä luulin kuulleeni kellon äänen. Nojasin veräjäpuuhun ja nostin haulikon osoittamaan rämeen reunaan.
Samassa näin syrjäsilmällä, miten suuri jänis tuli polkua pitkin suoraan kohti.
”Jänis”, sihahdin miehille.
Jänis jatkoi samalla vauhdilla veräjälle ja pysähtyi aivan eteen. Se pyörähti vasemmalle, mutta siellä oli isän saappaat edessä. Sitten oikealle, mutta siellä oli Tatu vastassa. Miehet yrittivät ampua jänistä veräjäpuun yli, mutta se ei onnistunut.
Jänis pyörähti ympäri ja säntäsi kohti metsää. Käänsin nopeasti haulikon ja vedin liipaisimesta.
Samassa paukahti korvan juuressa, mutta niin paukahti myös minun aseeni, ja jänis kaatui juuri ennen metsän reunaa. Katsoin ihmeissäni, kun Tatu seisoi vieressäni savuava haulikko kädessään.
”Tämä torrakko laukes vahingossa, vaen poeka se ampu jäniksen”, Tatu iloitsi.
”Hyvästi kuatu”, totesin vähän hämilläni nopeasta tapahtumasta.
”Onneks ei muita kuatunu”, sanoi isä Tatun haulikkoa katsellen.
Silloin alkoi kuulua kiivasta kellon kilinää ja Melu tuli polkua pitkin häntä piiskaten ja korvat heiluen.
Veräjällä se pysähtyi ja katsahti meitä. Sitten se pyörähteli polulla ja oli pian jäniksen kimpussa.
Hyppäsin veräjän yli, otin jäniksen koiralta ja nostin sitä takajaloista. Isä tuli myös siihen ja alkoi ottaa kelloa pois Melun kaulasta.
”Turhaan tämä kello on. Korviin käöpi eikä kuulu metässä minnekkää.”
”Kuuluhan se”, minä sanoin. ”En minä muuten olis kerinnä ampua.”
”Totta se on”, vahvisti Tatu. ”Poeka sai jäniksen, kun kuuli kellokkaan olovan tulossa, oikea kellokaskoera!”
Pekka Kämäräinen
Paltamo
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
