vierasyliö Kaivostoiminnalla on oikeutuksensa
Mediassa on esiintynyt paljon kriittisiä ajatuksia kaivostoiminnasta ja sen oikeutuksesta. Valitettavasti en ole kuitenkaan nähnyt yhtään kolumnia tai pääkirjoitusta, jossa aidosti pohdittaisiin kaivostoiminnan todellisia merkityksiä ja vaihtoehtoja.
Tavalliselle kansalaiselle olen valmis hyväksymään kritiikin ilman vaihto-ehtoja, mutta vaikuttajilta ja erityisesti lehtien toimittajilta haluan pyytää vaihtoehtojen pohtimista ja niiden esille tuomista. Oikeassa kritiikissä esitetään vaihtoehtoja.
On älyllistä epärehellisyyttä kieltää kaivostoiminta ja samalla nauttia hyödyistä. Jos emme halua kaivoksia, meidän täytyy olla valmis elämään luontaistaloudessa.
Kaivostoiminnan hyväksyminen ei tarkoita sitä, että Talvivaaran tapaiset onnettomuudet ovat hyväksyttäviä. Kaivostoiminnasta jää aina jälki, mutta toimimalla itse teollisuudessa jäljen suuruuteen voi vaikuttaa.
Kierrätys on hyvä asia, mutta ei ratkaisu. Kierrätys ei voi toimia sadan prosentin hyötysuhteella eikä se tuota uusia raaka-aineita nousevien talouksien ihmisille. Kiellämmekö kehittyviltä talouksilta jääkaapit ja kännykät? Tällöin asetamme itsemme herrakansaksi.
Kaivosyrityksiä on kritisoitua siitä, etteivät ne maksa suoraan veroa paikkakunnalle. Mikään yritys ei Suomessa toimi näin. Onneksi lainsäätäjät ovat tämän asian hoitaneet kuntoon.
Tämän lehden kustantaja maksaa yhtiöveron valtiolle. Näin tekevät myös metsäyhtiöt, jokainen paikallinen konepaja sekä myös pankit ja kaupat. Kaivoksilla tuskin on mitään paikallisverojen maksamista vastaan, mutta mihin yhtiöihin raja vedetään?
Erillistä kaivosveroa – louhintaan, yhtiön voittoon tai liikevaihtoon perustuvaa – on pidetty esillä keskustelussa. Kaivokselle mahdollinen vero on kustannustekijä, eikä kustannuksille ole muuta kantajaa kuin malmi. Kaivosveron myötä louhittavan malmin pitoisuusvaatimusta olisi nostettava, mikä automaattisesti pienentäisi louhittavan malmin määrää ja johtaa resurssien tehottomaan hyödyntämiseen.
Eräs paljon käytetty kaivosteollisuutta kritisoiva perustelu on malmien ja raaka-aineiden säästäminen tuleville sukupolville. Ilomantsissa toimi Möhkön ruukki vuosina 1847–1908. Ruukki hyödynsi järvien pohjasta kerättyä rautamalmia ja työllisti aikanaan jopa 2 000 ihmistä. Ruukki oli ajoittain suurin raakaraudan tuottaja Suomessa.
Vaikka toiminta oli nykymittapuun mukaan vaatimatonta, niin ruukin toiminnasta saadulla raudalla rakennettiin sen ajan yhteiskuntaa.
Toiminta loppui tekniikan kehittymisen myötä kannattamattomana. Jos järvimalmi kuitenkin olisi jätetty hyödyntämättä, eivät nuo 2 000 ihmistä olisi saaneet elantoaan. Silloiset rautanaulat ja hevosenkengät olisi pitänyt ostaa ulkomailta tai jättää rahan puuttuessa ostamatta. Malmi on paitsi taloudellinen käsite niin myös aikaan sidottu.
Mediassa on esitetty että Suomen pinta-alasta on jopa kymmenen prosenttia varattu kaivosteollisuuden käyttöön. Todellisuudessa voimassaolevien kaivospiirien pinta-ala on noin 300 neliökilometriä, mikä vastaa Suomen maapinta-alasta noin 0,1 prosenttia. Väite kymmenestä prosentista perustuu varauksiin, joilla yhtiöt suojaavat mielenkiintoisia kohdealueitaan.
Jokaisesta tutkimuskohteesta ei tule kaivosta. Selvitysten perusteella yksi kymmenestä tuhannesta hankkeesta johtaa kaivokseen.
Kaivostoiminta vaatii suuria pääomia. Malminetsintävaihe on riskialtis. Investoinnit ovat miljoonia tai kymmeniä miljoonia euroja eikä tuloksesta ole varmuutta. Jos etsintä johtaa positiiviseen tulokseen ja kaivos perustetaan, tarvitaan kaivoksen rakentamiseen rahaa jopa satoja miljoonia euroja.
On luonnollista, että tällaisen sijoituksen tehnyt yhtiö tai yhtiön yksityinen osakas – kansallisuudesta riippumatta –haluaa saada rahansa takaisin ja jopa voittoakin. Kaivosyhtiöille on tyypillistä, että ne investoivat suuren osan ylijäämästään malminetsintään ja tuotannon edelleen kehittämiseen.
Kaivosta ei voi siirtää valmistavan teollisuuden tavoin Kiinaan. Kaivoksen tuotannon aikaisesta tulovirrasta 95 prosenttia käytetään kaivoksen sijaintimaassa. Pitkällä aikavälillä ehkä viisi prosenttia palautuu omistajayhtiölle ”voittona”.
Meillä jokaisella on mahdollista tehdä Suomessa toimivista kaivosyhtiöistä niin suomalaisia kuin haluamme ostamalla niiden osakkeita ja osallistumalla riskin ja mahdollisen voiton jakamiseen. Pitää kuitenkin tiedostaa, että voittoa ei saa ilman riskiä. Talvivaara on yksi esimerkki siitä, kuinka alun perin ulkomainen yhtiö on muuttunut suomalaisomisteiseksi.
Kansantalouden kannalta katsoen tarvitsemme vientituotteita, että voimme ostaa vaikkapa kännyköitä, joiden valmistamiseen tarvitaan kultaa.
Kaivosteollisuuden tuotteet ovat yksi niitä harvoja raaka-aineita ja vaihdannan välineitä, joiden kysynnän tiedämme joko pysyvän suhteellisen vakaana tai kasvavan tulevaisuudessa.
Metsäteollisuudella on vaikeutensa, valmistava teollisuus siirtyy halvemman kustannustahon maihin mutta malmit ovat siellä, mihin ne satoja miljoonia vuosia sitten syntyivät.
Kaivosteollisuudesta hyödymme me kaikki. Hyvin hoidettu ja kehittyvä kaivosteollisuus tuottaa meille kaikille tarvitsemiamme raaka-aineita. Niiden myynnistä saaduilla tuloilla voimme ostaa niitä tuotteita, joita omassa lähipiirissä tai kotimaassa ei ole mahdollista tuottaa.
Kaivosteollisuus sijoittuu sinne missä malmeja on. Suomen kallioperässä on hyvät mahdollisuudet löytää uusia malmeja ja kehittää niitä vastuullisesti toimiviksi kaivoksiksi. Jos me emme salli sitä tehtävän täällä, niin se tehdään jossain muussa maassa. Tällöin meiltä jää saamatta hyöty emmekä voi kontrolloida toiminnan vastuullisuutta mitenkään.
Suomessa on malmeja ja meidän velvollisuutemme on hyödyntää niitä järkevästi – siitä minä iloitsen.
MARKUS EKBERG
Kirjoittaja on Endomines AB:n toimitusjohtaja. Endomines operoi Ilomantsin Hattuvaarassa vuonna 2011 toimintansa aloittanutta Pampalon kultakaivosta.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
