vierasyliö Maan kahminta lisääntynyt vauhdilla
Maan kahminnalla (engl. Land Grabbing) viitataan poikkeuksellisten suurten viljelymaa-alueiden hankintaan erityisesti kehitysmaista. Maan kahminnaksi luettavaa maan hankintaa voivat tehdä niin yritykset, valtiot kuin yksityiset ihmisetkin.
Maan kahminta tunnettiin ilmiönä jo kolonialismin aikoina, mutta se nousi uudelleen puheenaiheeksi ruokakriisin aikaan vuosina 2007–2008.
Elintarvikkeiden hintojen nousu ja toisaalta voimakkaasti lisääntynyt hintojen epävakaus muistuttivat elintarvikkeiden tuonnista riippuvaisia valtioita ruokaturvan haavoittuvaisuudesta. Siksi tuontiriippuvaiset valtiot ryhtyivät etsimään aktiivisesti ulkomailta mahdollisuuksia kotimaan ruoan tarjonnan turvaamiseen.
Viljelymaan kysynnän kasvua vauhdittaa ennen kaikkea väestön ja tulotason kasvu sekä eri valtioiden tavoitteet biopolttoaineiden käytön lisäämiseksi. Lisäksi maataloustuotteiden kohonneiden hintojen aiheuttama maatalouden tuotto-odotuksen kasvu on lisännyt maatalouden kiinnostavuutta sijoituskohteena.
Maan kahminta on saanut viime vuosina uusia piirteitä. Sen vauhti on kiihtynyt huomattavasti. Lisäksi trendeinä näyttävät olevan entistä suuremman mittakaavan maahankinnat sekä pidempiaikaiset sopimukset.
Vuonna 2009 koko maailman hieman yli 13 miljardin hehtaarin maa-alasta maatalouskäytössä oli 38 prosenttia.
Viljellyn maa-alan kasvu on ollut räjähdysmäistä 1990-luvun alusta asti. Kaksi kolmasosaa kasvusta sijoittuu alueelle, missä potentiaalista viljelymaata on eniten tarjolla, eli Saharan eteläpuoleiseen Afrikkaan ja Latinalaiseen Amerikkaan.
Maan kahminnan vaikutuksista kohdemaan väestöön ei ole yksimielisyyttä.
Puolustajien mielestä suurialaiset maanhankinnat tarjoavat kehitysmaille monia hyötyjä. Niiden nähdään mahdollistavan pitkäjänteistä maatalouden kehittämistä, ja lisäksi – tai jopa erityisesti – ilmiön nähdään nopeuttavan teknologista kehitystä köyhimmissä maissa ja synnyttävän työpaikkoja kohdemaan maaseudulle.
Myös kohdemaiden infrastruktuuria kehitetään ja ilmiö kasvattaa paikallisia ja kansallisia verotuloja. Hyvin johdettuna suurialaiset maahankinnat voivat luoda pohjaa kehitysmaiden kestävälle ja laaja-alaiselle kehitykselle.
Maan kahmintaa kritisoivat pitävät ilmiötä kontrollin riistämisenä paikallisilta kansalliselle ja kansainväliselle suurpääomalle.
Suurten maa-alueiden uudet omistajat päättävät, mihin ja miten yhä suurempaa osaa viljelymaasta käytetään. Suuryritysten toiminnan päämääränä on maksimoida tuottoa. Yritysten etu on usein ristiriidassa paikallisten toimijoiden etujen kanssa.
Monissa tapauksissa esimerkiksi kohdemaan ympäristöön, työllisyyteen ja kestävään luonnonvarojen käyttöön ei kiinnitetä erityistä huomiota. Maa-alueiden hallinta tuo myös oikeuden hallita alueen muita luonnonvaroja, kuten vettä, mineraaleja ja metsää.
Maatalousmaan osalta suurialaiset maahankinnat keskittyvät alueille, joissa on riittävästi vettä saatavilla intensiivisen maataloustuotannon tarpeisiin. Tämä kohdentaa vesivarojen käyttöä uudella tavalla ja saattaa uhata paikallisten hyvinvointia.
Paikallisen väestön varallisuus saattaa vähentyä. Suursijoittajien tuotanto ei myöskään aina ole erityisen kestävää, joten ympäristövahinkojen todennäköisyys saattaa kasvaa ja paikalliset luonnonvarat ehtyä.
Äärimmäisessä tapauksessa paikallisten asukkaiden tyytymättömyys saattaa johtaa jopa erilaisiin konflikteihin.
YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO, Kansainvälinen maatalousrahasto IFAD, Yhdistyneiden kansakuntien kauppa- ja kehitysjärjestö UNCTAD ja Maailman pankki ovat yhdessä linjanneet periaatteita, joita suurialaisia maahankintoja tehtäessä tulisi noudattaa, jotta maan kahminta muuttuisi haasteesta mahdollisuudeksi.
Järjestöjen mukaan hankkeissa tulisi varmistaa, että investointi ei vaaranna kohdemaan ruokaturvaa. Lisäksi investointiprosessin on oltava läpinäkyvä ja kaikkien sidosryhmien on voitava valvoa sitä.
Hanketta valmisteltaessa pitää kuulla kaikkia osapuolia ja sidosryhmiä. Projektien pitää noudattaa paikallisia lakeja ja käytäntöjä. Hankkeiden tuotot tulee jakaa oikeudenmukaisesti. Investointien yhteiskunnallisten kokonaisvaikutustenvaikutusten on oltava myönteisiä.
Myös projektien ympäristövaikutukset on tunnistettava. Projektien on pyrittävä kestävään resurssien käyttöön ja kielteisten ympäristövaikutusten minimointiin.
Lisäksi sijoittajien tulisi konsultoida paikallisia yhteisöjä, jotta investointi palvelisi paikallisyhteisöä mahdollisimman hyvin. Investoivan osapuolen tulee huolehtia, että paikallisilla on käytettävissään kaikki tieto, jota he tarvitsevat sopimuksen vaikutuksia arvioidessaan, ja että he ymmärtävät sopimuksen sisällön kokonaisuudessaan.
Keskeinen ongelma maan kahmintaan liittyen on, että tutkittua tietoa on saatavilla hyvin rajallisesti.
Tilastotietoja maakaupoista ei monin paikoin ole saatavilla. Lisäksi valtaosaa suuria maahankintoja koskevista sopimuksista ei julkisteta ollenkaan. Siksi on lähes mahdotonta selvittää, kuinka paljon viljelymaata maan kahminnaksi lukeutuvalla toiminnalla on hankittu tai kuinka paljon suurialaiset maa-alahankinnat tulevat kasvamaan.
Ensisijaisesti maan kahmintaan liittyvistä ongelmista tulee huolehtia globaalin yhdenvertaisuuden näkökulmasta.
Maapallomme köyhimmiltä ihmisiltä ei saa riistää ruokaa eikä ansaintamahdollisuuksia.
Maan kahminta ei kosketa suomalaista viljelijää suoraan nyt eikä nähtävissä olevassa tulevaisuudessa. Maan keskittyessä maailmanlaajuisesti yhä harvempien käsiin suomalaisen maatalouden kilpailuasema vientimarkkinoilla saattaa heikentyä.
Merkittävin kysymys maan kahmintaan liittyen on, kuinka tulevaisuudessa voidaan turvata paikallisten oikeudet kansainvälisten maatalousinvestointien yhteydessä. Sen selvittämisessä myös tutkimuksella on merkittävä rooli.
HEINI TOIKKANEN
TAPANI YRJÖLÄ
Toikkanen on Luonnonvarakeskuksen (Luke) tutkija, ja Yrjölä on Pellervon taloustutkimus PTT:n maatalousekonomisti.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
