Muistoja marjametsän mättäiltä: "Usein syntyy runo jostakin äsken nähdystä”, lue marjastajan kaunis luontoruno
”Mesimarja oli kaikkein kalleinta, ei ennen kouluikää sitä saanut kukaan kakkuunsa.”
”Eläkeukko saa myydä ilman veroa mustikkaa, talven tullen on sitten elämä hiukan helpompaa.” Kuva: Kari SalonenMaaseudun Tulevaisuus julkaisee kesäviikonloppuisin verkossa Arktisten Aromien ja Itä-Suomen yliopiston järjestämän Marjastamassa-kirjoituskilpailun tarinoita. Kilpailuun voi osallistua 15. elokuuta asti.
Elämän mittainen marjamatka
Synnyin 50-luvulla kuusihenkiseen pienviljelijäperheeseen, joten marjastus tuli tutuksi heti ensihetkestä. Äiti otti kaiken talteen mitä luonnosta voi käyttää ruuan lisänä.
Vielä silloin löytyi paljon nyt jo kadonneita mesimarjoja "messukoita" .
Pikkutyttönä osasin jo muuttaa rahaksi, nuo makoisat marjat. Apteekkari osti mielellään, tarjosipa lääkemukillisen mesimarjalikööriä "lääkkeeksi".
Metsämansikoita keräsimme heinänkorteen, rakkauden osoituksena karjalaiselle mummillemme. Vanerisiin ämpäreihin säilöttiin puolukkasurvosta talvenvaraksi. Se jäätyi ruokakomerossa, sitä kairattiin isolla puukolla tarpeellinen määrä. Myös kouluun piti sykyisin kerätä puuromarjat ja se oli lasten tehtävä.
Mustikkakeitto kuului jokapäiväisenä jälkiruokana, sitä oli aina valkeassa soppakulhossa tuvan pöydässä. Vadelmapensaat olivat lapsuuteni satumetsiä, tosin piikikkäitä. Ne kohosivat korkealle, ottaen tukea puunrungoista. Kotini lähellä kasvoi myös keltaisia vadelmia, niistä kilpailimme, kuka ehtisi ne keräämään.
Aina ei ollut lasten mieleen viettää pitkää päivää, siskoni kapinoi sottaamalla naamansa mustikalla. Olipa hauska näky ja kyläläisille ihmettelemistä, kun tyttö puikahti kylän raitille. Itse ei enää muistanut maalaustaan ja ihmetteli "mitä siinä töllistelevät".
Itse olin useana kesänä tätini luona lapissa, siellä juostiin hillasotaa. Pelottava kokemus oli, kun täytyi ylittää riippusilta lammen yli. Kärsin siltakammosta edelleen...
Äitini keräsi myös pihlajanmarjoja, niistä tuli maukas vispipuuro. Veljeni oli huono syömään koulussa, "terkkari" sanoi "on syötävä vaikka pihlajanmarjapuuroo" johon veljeni totesi "se onkin hyvää". Terkkari" siitä kyselemään äidiltä "mitä toi poika haastaa, teetkö sä ketunmarjoista puuroo"? Saatuaan maistiaiset totesi, että "täähän on hyvää".
Aikanaan omatkin lapseni saivat herkutella metsämarjoilla, vaikka marjastus ei oikein jaksanut kiinnostaa. Lapsen-lapset tykkäävät marjaretkistä mummin ja ukin kanssa. Erikoisen tärkeää on eväshetki, ukki tekee parhaat eväät. Syntyypä samalla pajupillit, ritsapyssyt ja saunavastakin iltaa varten.
Runo
Ketunmarjat keräs äiti pihlajasta, pian puuro olikin valmista.
Katajanmarjat lisäs lihapaistiin, tämän ohjeen oli saanut karjalan mummilta.
Aivan, kuin sen ohjeen myrkkymarjoista, jotka itse poimi kielon varsista.
Naapurin tätikin sai avun suonenvetoonsa.
Tämä voide pysyi visusti piilossa lapsilta, kerran isoveli piirsi siihen pääkallonsa.
Mesimarja oli kaikkein kalleinta, ei ennen kouluikää sitä saanut kukaan kakkuunsa.
Suolta lakat poimittiin yhteisvoimilla. Metsämansikat eno poimi hevoshaan reunasta.
Lemmenjuoma valmistui ikkunalaudalla, veljeni laittoi vesipuolukat, ne lapsuusajan limut nautittiin aitanportailla.
Kiviset marjat kerättiin lillukanvarsista, leikkimökissä niistä hillon teki naapurin Marjatta.
Vanhapiika sitoi niillä morsiuskimppunsa, sitä touhua katsellessa nauroi varikset pistoaidalla.
Vanhapiika antoi marjapiirakkaa leskimiehelle, ja Hänen villit pojat kilvan kehuivat.
Yksi heistä sanoi isälle" oisko aika luopua piiasta".
Sen jälkeen useasti nähtiin metsänlaidassa, hevosrattaat ja hämärissä kulki kaksi hahmoa, jotka mukanansa kantoi isoa marjasaalista.
Nyt ollaan jo eläkkeellä ja marjastus on intohimo. Mustikat ja muut marjat kerätään käsin puhtaina. Ei tarvitse, kuin rasioihin laittaa, tai myydä heti halukkaille kotiin palattua, usein iltamyöhällä. Keräämme myös karpalot, eikä koskaan raakana joten välillä on todella kylmä. Suo saattaa olla jäässä ja saappaanvarteen asti vettä.
Marjastaessa on ihana upota omiin ajatuksiinsa. Usein syntyy runo jostakin äsken nähdystä, ja koetusta. Tai sitten putkahtaa mieleen kaukainen muisto, se on saatava heti paperille, koska kotona ei enää muista.
Välillä karhu säikäyttää ja jähmettää marjoja tavoittavan käden. Onneksi otso on samalla asialla, eikä piittaa muista marjastajista.
Mummini opetus oli "liiku hiljaa metsässä, muutoin marjat karkaa" tarkoitti kai muita marjastajia. Nykyään opetan lapsille, että pientä ääntä sopii pitää, että eläimetkin osaa varoa ja eivätkä myöskään säikäytä meitä pakosalle.
Mielestäni marjoja riittää kaikille halukkaille, harmillisen paljon jää keräämättä.
Nyt 2000-luvulla samainen tyttö näkis, hevoshaat ja polut karjan tallaamat, ovat lähes- tulkoon menneiden muistoja. Metsämansikat ja autokaistat samaan kuvaan osuvat. Eikä lapsosen suoda niitä edes maistavan.
Kun kaikkialla näkee luonnon saastuvan. Kuitenkin on vielä jossain kultainen metsämaa josta marjoja kerätä saa. Ja autoatalon pihalla kasvaa luonnon oma mansikkamaa.
Kun koittaa mustikkaaika, joku sinulle kumartaa, koska Suomen metsiin on tullut myös asukas ulkomaan, Hän ahkerasti haalii "saaviintäydeltä tavaraa". Pihassa savolaiseukko harjanvarrella opastaa "EI SENTÄÄN PIHASTANI MARJOJA ROHMUTA SAA". Pian yhteinen sävel löytyy ja kaikki sääntöjä noudattaa.
Tämä valtaisa marja-aitta, myös taloja rakentaa, hyvillä mielin marjamies kotiinsa palata saa.
Eläkeukko saa myydä ilman veroa mustikkaa, talven tullen on sitten elämä hiukan helpompaa.
Siks kiitollisena joskus myös marjat lahjoittaa.
kummi-mummi
Lue myös aiemmat marjatarinat:
Artikkelin aiheetMetsäpalvelu
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
- Osaston luetuimmat
