Muistoja marjametsän mättäiltä: Radiossa soinut Emma herätti haaveen omasta kitarasta – ”Markkojen kuva mielessäni lähdin poimimaan kitaraani puolukka kerrallaan”
MT julkaisee kesällä verkossa Marjastamassa-kirjoituskilpailun satoa.
Kuva: Aune SinkkonenMT julkaisee kesän mittaan verkossa Arktisten Aromien ja Itä-Suomen yliopiston järjestämän Marjastamassa-kirjoituskilpailun tarinoita. Kilpailu jatkuu 15. elokuuta saakka. Lisää tietoa löydät aiemmasta jutusta.
Rautalankaemma ja puolukat
10-vuotislapsuuskesänäni Virenin vuonna 1972 (lat. AV, anno virenius) satuin kuulemaan isoäidin peruja olevasta Philipsin putkiradiosta The Sounds -yhtyeen rautalankaversion Emma-kappaleesta. Tuon musiikin sytyttämästä tunnetilastani en kuulijalle kuitenkaan voi kertoa tyhjentävästi, koska se oli niin henkilökohtaisen totaalinen, valtaansa ottava ja immersiivinen. Itse pystyn vielä lähes puoli vuosisataa kokemuksen jälkeen tuon tunteen tavoittamaan – puolukoita poimiessa. Tätä tunnetta en koe muita marjoja poimiessa, esimerkiksi maukkaat, makeat ja terveelliset mustikat ovat täysin vapaita tämmöisestä totaalisesta assosiaatiokytkennästä.
Emma-kokemuksen myötä minulle tuli vastustamaton tarve ostaa kitara. Rahaa ei kuitenkaan ollut. Äitimuori kehotti, että mene metsään keräämään puolukoita, niin saat rahat kitaraasi. Tuo kehotus ja markkojen kuva mielessäni lähdin puolen kilometrin päässä Seinäjoen suunnassa siintävään metsään poimimaan kitaraani puolukka kerrallaan. Syksyllä 1972 koulujen alettua, koulupäivien jälkeen suuntasin taajaan motivoituneena metsään, etsien yhä satoisampia Kuortaneen Mäyryn kylän metsien kumpuja. Kuinka onnellinen olinkaan tulevasta kitarastani. En tuntenut poimintaa työlääksi, koska motivaatio oli niin totaalinen.
Läheiseen Osuuskauppaan satoani myytyäni ja sadan markan tuloon päästyäni minulle kerrottiin, että nyt täytyisi poimia myös omiksi kotitarpeiksi korvauksetta. Mikä totaalinen tyrmäys motivaatiooni. Ei kai, mitä pahaa minä olen tehnyt ahkeroidessani. Ei auttanut, odotin kuitenkin ”rangaistuksenjälkeistä” hetkeä, jolloin voisin syöksyä marjametsään jälleen itselleni tuloa ja kitaranodotuksen iloa tuottaen.
Eräänä päivänä isä oli sitten käynyt Alavudella Pertsan musiikkiliikkeessä ja hankkinut pyytämättä ja yllätyksenä akustisen Landolan 120 markalla. Vanhaan hanurivetoiseen tanssimusiikkiin mieltynyt isäni halusi kai itsekin kuulla jotain nuorisomusiikkiakin. Itse keräämäni rahat sain kuitenkin pitää itselläni, tästä olin kiitollinen. Pertsa oli sanonut isälle, että kyllä hän vois opettaa soittamaankin, mutta isäni oli todennut, että ”ei tartte, ne opetteloo itte korvakuulolta”. Myöhemmin selvisi, että isäni vierasti myyjämuusikon vasemmistolaisuutta, ja siten kitaransoiton opettajanakin hän ehkä oli musiikkipoliittisesti epäilyttävä. Itse en politiikasta tuolloin mitään ymmärtänyt, halusin vain kitaran.
Kuortaneen kirkonkylään yläkouluun siirtyessäni ensimmäisellä 7-luokkamme musiikintunnilla Mannisen Airi kysyi, kenellä on kotona soittimia. Olin ujona vain hipi hiljaa ja hissukseen. Kaverit kuitenkin paljastivat opettajalle, että Jarilla on kotona kitara. No, Manniska etsi luokasta Landolan, ja kehotti soittamaan jotain. Mitäpä muuta vedin ujoudesta ja julkisen esiintymisen pelosta vapisevin sormin kuin Emman. Olisin mieluummin törmännyt vaikka karhuun marjareissullani, kuin itseoppineena soittanut julkisesti seiskaluokalla.
Nyt musisointihistoriaa on karttunut siis puoli vuosisataa. Vieläkin muistan elävästi nuo hetket ja ajatukset, Landolan ja puolukat. Puolukkametsässä nykyään erityisesti mielenvirkeyttä syksyisin harjoittaessani ja nimenomaan puolukkaisen marjakummun ääreen jälleen poimurilla kumartuessani, tavoitan vieläkin lapsena kokemani äärimmäisen positiivisen tunteen, kuinka puolukat, Emma ja kitara kuuluvatkaan elämää suuremmalla tavalla yhteen.
Jönssi
Lue myös muut marjatarinat:
Artikkelin aiheetMetsäpalvelu
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
- Osaston luetuimmat
