Muistoja marjametsän mättäiltä: Hyllyvä suo nielaisi marjastajan lantiota myöten – ”Sentti sentiltä kiskoin kaverin ylös pinteestä”
”Sama marjakaveri on tänäkin päivänä, taival on jatkunut 44 vuotta. Käymme melkein jokakesä tuolla suonlaidalla, vieläkin siellä nousee tunteet pintaan.”
”Tytöt sanoivat että kyllä se kestää kävellä tuosta suoraan yli suon. En väittänyt vastaan, kuitenkin sanoin että mennään avorivissä, pidetään välimatkaa toisiin muutamia metrejä”, muistelee nimimerkki Luonnonystävä. Kuva: Kari LindholmMaaseudun Tulevaisuus julkaisee kesäviikonloppuisin verkossa Arktisten Aromien ja Itä-Suomen yliopiston järjestämän Marjastamassa-kirjoituskilpailun tarinoita. Kilpailuun voi osallistua 15. elokuuta asti.
Marjaretki kesällä vuonna 1977
Olen poiminut marjoja jo alle kymmenen vuoden ikäisenä. Lapsuudenkoti sijaitsi Pudasjärven kunnassa, Livojoen rantatörmällä. Tämän marjaretken josta kirjoitan, tein sisaren ja tyttöystävän kanssa. Olin silloin 22 vuotta vanha.
Metsäautoteitä ei tuolloin vielä ollut, noissa kairoissa missä marjastettiin. Kankailla oli hyviä polkuja, niitä pystyi ajamaan polkupyörällä. Oli kaunis heinäkuun lauantai kun päätettiin lähteä hilloja hakemaan. Reppuun mehua ja pientä purtavaa, sangot pyöränsarviin ja menoksi. Ajeltiin metsäpolkua noin 4 kilometriä, sitten meidän piti jalkautua.
Edessä avautui alaspäin viettävä rinne, joka päättyi ison suon laitaan. Pehmeä heinää kasvava suo. Meidän piti kiertää suo sen päädyn kautta, koska tiesin marikon olevan vastapuolen rämeellä. Ylimääräistä matkaa kertyi useita satoja metrejä, lopulta alkoi marjoja näkyä, siitä kerääminen alkoi.
Rakkaalla lapsella on monta nimeä, hilla, lakka ja suomuurain. Mäntyä ja kuusta puustona oleva alue, on suojainen paikka, jossa kasvaa marjoja katovuotenakin jonkin verran. Ellin kanssa meillä oli raatia, kun oltiin tavattu vasta muutamia kertoja.
Huomaamatta aika meni ja painoa kertyi sankkoihin, oli aika lähteä kotimatkalle. Tytöt sanoivat että kyllä se kestää kävellä tuosta suoraan yli suon. En väittänyt vastaan, kuitenkin sanoin että mennään avorivissä, pidetään välimatkaa toisiin muutamia metrejä.
Käveltiin, suo hyllyi ja hytkyi laajasti, kunnes kuori petti Ellin jalkojen alla. Hän painui heti polvia myöten mutaan. Säikähdin kovasti, mutta en mennyt paniikkiin. Olin puolet armeijanajasta ollut sissiosastossa, saanut koulutusta luonnossa liikkumiseen. Sanoin tyttöystävälle, ettei saa rimpuilla,vaan pysyä rauhallisena liikkumatta.
Minä palasin takaisin metsään, hakemaan kättäpidempää. Löysin maapuita, kannoin niitä useampia että pääsen lähelle Elliä auttamaan hänet ylös suosta. Hän oli painunut jo lantiota myöten suohon, ennenkuin ylsin ottamaan kädestä kiinni.
Sitten alkoi tiukka vetovaihe, sentti sentiltä kiskoin kaverin ylös pinteestä. Siihen jäivät oikaisuhaaveet, takaisin ja kiertämään suota. Ei paluumatka niin kiva ollut Ellillä märkänä, mutta pääasia oli että henki säilyi. Marjoja saatiin useita litroja jokainen, voitiin olla tyytyväisiä siitä parhaasta saaliista ihmishengestä.
Isäni sanoi, että tuolle suolle painui heinälato, samalle paikalle tehtiin uusi lato. Niittää piti kuulemma sukset jalassa, oli niin petollinen suo ja on vieläkin. Sama marjakaveri on tänäkin päivänä, taival on jatkunut 44 vuotta. Käymme melkein jokakesä tuolla suonlaidalla, vieläkin siellä nousee tunteet pintaan. ”Puoliso vitsailee, että olisit painanut syvempään.”
Marjoja on kiva poimia, luonto on rauhoittava elementti, lisäksi saa tarpeellisia euroja.
Luonnonystävä
Lisätietoa kilpailusta:
Marjastusretkiin liittyy monia muistoja ‒ jaa omasi ja osallistu kirjoituskilpailuun
Lue myös aiemmat marjatarinat:
Artikkelin aiheetMetsäpalvelu
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.

- Osaston luetuimmat
