Liiteristä löytyi kirves, jonka omistajan elämä oli nykyajan ihmisen silmin karua – vai oliko sittenkään?
Aviottomaan lapsen osa oli viime vuosisadan alussa monasti ankara ja sitä taakkaa Niilo sai kantaa ikänsä. Kulkumiestä talosta taloon seurannut kirves oli työkalu, jolla kiertävää elämää elänyt mies lunasti paikkaansa yhteisön jäsenenä.
Kirves jäi maata kiertäneeltä Niilolta viimeiseen taloon, missä se hautautui klapipinon alle löytyäkseen vuosikymmeniä myöhemmin. Hautausmaan risti oli antanut ajalle periksi enemmän kuin kiveen isketty kirves. Kuva: Pasi Jaakkonen, kuvankäsittely: Aatu Jaakkola14.3.202306:00
Liiterin hupenevan klapipinon alta löytyi maaliskuun korvalla kirves. Sen teränsuuhun oli joskus isketty lovi, ehkä se oli livennyt kiveen. Yhtä kaikki vahingosta oli hyötyä kirveen tunnistamisessa. Se oli vuosikymmeniä sitten kuolleen kulkumiehen Niilon taloon tuoma työkalu, josta oli puhuttu paljonkin.
Kirves nosti pintaan haalistuneita muistikuvia, kuin 1970-luvun kellertäviksi muuttuneita värikuvia. Kevätaurinko helotti, kun Niilon vähäinen muuttokuorma tuotiin traktorilla talosta, josta hän oli saanut jostain syystä lähteä. Kirves kulki mukana kuormassa. Niilo asettui asumaan tyhjään piharakennukseen, kirves jäi liiteriin.
Olin toisella luokalla ja katsoin televisiosta Vaahteramäen Eemeleitä. Toivoin Niilosta samanlaista kaveria, mikä Eemelillä oli Aatu-rengissä. Taisin pettyä. Niilo puhui epäselvästi, haisi pissalle ja toisinaan myös vähän kaljalle. Mieleen syöpyi syksyinen teurastuspäivä, kun Niilo joi ämpäristä verta. Sitä valui noroina ruokkoamatonta partaa pitkin villapaidalle.
Paljon enempää en Niilosta muistanut. Kirves ja muisto sen omistajasta jäi vaivaamaan. Kuka oli ihminen, josta muistutti enää hänen jälkeensä jättämä kirves. Millaisen elämän hän eli?
Soittelin kylän ihmisille, mutta tietoa karttui nihkeästi. Gulf-huoltoasemaa 1970-luvulla pitänyt Mikko muisti Niilon käyneen pilsnerillä kahvilassa. Joku muisti hänen istuneen toisinaan kylän kapakassa, jonka omistaja oli reilu ja päästi ravistellun oloisen miehen sisään.
Niilo haaveili paremmasta elämästä. Hän veikkasi ja lottosi, mökkiin tuli Veikkaja-lehti. Ehkä onnenpotku ihmissuhteissa oli mielessä, kun Niilo laittoi lehteen seuranhakuilmoituksen nimimerkillä ”Veikkaaja”. Sille kuulemma julmasti naureskeltiin selän takana, kun Niilo kävi Postissa kysymässä oliko ”Veikkaajalle” tullut postia.
Että ei kai tuollainen mies nyt ketään naista saa, kun housut ovat tuon tuosta märkänä. Eikä postia tainnut tulla. Niilo käveli yksin postista mökkiinsä, jossa vieraita ei juuri käynyt.
Useimmat kylällä eivät muistaneet Niilosta mitään. Harmiton mies, yhteiskunnan hiljaisia, jonka ympärille ei ollut tungosta.
Oli turvattava arkistoihin. Niistä alkoi hahmottua karkea kuva Niilon elämän pääpiirteistä. Niilo syntyi jouluaattona 1919 aviottomana lapsena Helsingissä. Hänen äitinsä oli muuttanut maaseudulta Helsinkiin töihin, kuten tuolloin oli tapana. Tarinan loppukin oli melko tuttu. Nuori nainen sai lapsen, josta hän ei voinut pitää huolta. Niilo lähetettiin takasin äitinsä syntymäseudulle kasvatiksi.
Vanhempana kuulin, miksi Niilo tuoksui pissalle.
Hän kertoi lapsena jäätyneensä märissään tuvan kylmään lattiaan kiinni. Se jätti elinikäisen vaivan, mutta sitä ei papereissa lukuenut.
Niistä kyllä selvisi, että aikuisena Niilon osoitteet vaihtuivat tiuhaan. Keväällä 1975 hän muutti viimeiseksi jäävään osoitteseen.
Niilo sai lapsuudenkodistani asunnon ja ylläpidon. Maksoi pientä vuokraa, teki töitä rankametsässä ja muuta sekalaista. Vastapainoksi hän sai hoivaa, kun äitini pesi hänen virtsankarkailun polttamat vaatteensa.
Eräänä syksynä vesi loppui lähteestä, eikä pyykkiä voinut toviin pestä kotona. Työ piti hoitaa kylän pyykkituvassa, missä tehtaan insinöörien vaimot myös pyykkäsivät miestensä valkokauluksiset paidat. Äitini kertoi pesseensä muista pyykkäreistä etäämmällä Niilon pistävältä tuoksuvia vaateparsia.
Niilo tapasi istua ruokapöydässä, niin oli myös jouluaattona. Hän sai joululahjan, villapaidan–sen veren tahriman tilalle. Kaltoinkohtelua osakseen saanut mies itki. Aatto oli myös hänen syntymäpäivänsä. Jouluaamuna hän halusi kirkkoon. Menivät sinne äitini kanssa linja-autolla.
Se oli Niilon viimeinen joulu. Seuraavan lokakuun eräänä koleana aamuna Niiloa ei näkynyt. Kun mökin ovi avattiin, hän makasi kuolleena lattialla. Lähtö tuli varhain, vain 56-vuotiaana. Kirves oli jäänyt liiteriin, ei juuri muuta omaisuutta.
Yhteiskunta on muuttunut vajaassa puolessa vuosisadassa paljon. Enää maaseudun taloissa ei asu Niilon kaltaisia miehiä tai naisia, kuten vielä 1970-luvulla vielä melko usein tapahtui. Heidän tukemisensa on siirtynyt yhteisöltä yhteiskunnalle. Syntyi hyvinvointivaltio, jossa lasketaan desimaalin tarkkuudella, kuinka monta hoitajaa laitoksessa oleva ihminen tarvitsee lähelleen.
Kehitys on tuonut hyvää ja tasalaatuisuutta sosiaalipolitiikkaan tavalla, josta 1970-luvulla saatettiin vain haaveilla. Nyky-Suomessa Niilo pääsi nauttimaan kuntouttavasta työtoiminnasta, yhteiskunta osoittaisi hänelle tukiasunnon ja eittämättä turvaverkko ulottuisi myös laajemmalle.
Silti emme voi varmuudella tietää, olisiko Niilo halunnut yhteiskunnan järjestävän kaiken tämän, vai tahtoiko hän vastata elämänsä palikoiden järjestämisestä itse. Ehkä asuminen työtä vasten taloissa saattoi hetkittäin tarjota yksin elävälle miehelle kodinomaisuutta ja huolenpitoa, johon paraskaan yhteiskunnan tarjoama asumisjärjestely ei pysty, ei vaikka hoivan taso olisi kirjattu useampaankin lakipykälään.
Se tiedetään, että Niilon halu ja kyky tehdä töitä taloissa kiinnitti hänet osaksi yhteisöä ja antoi aseita kamppailussa syrjääntymistä vastaan.
Ja mukana osoitteesta toiseen seurannut kirves. Se oli enemmän kuin työkalu.
Kirves oli kiertävää elämää viettävän miehen kiinnittymispinta ympäröivään yhteisöön ajassa, jossa työ oli ihmisen mitta.
Nyt ajat ovat toiset. Tänä keväänä hyvinvointivaltiosta ja sen rahoituksesta puhutaan paljon vaalien vuoksi. Moni kysyy, mihin suuntaan kallin hyvinvointivaltion ylläpito kääntyy, mihin kansakunnalla on varaa.
Puhuttiin siitä myös Niilon aikaan, tosin eri volyymilla. Kurkistin, millainen oli Niilon viimeisen elivuoden aikana vallassa olleen Martti Miettusen II hallituksen ohjelma. Siinä oli sivuja kahdeksan. Tulevan hallituksen sosiaalipolitiikkaa koskevat kirjaukset ovat todennäköisesti pidempi lista kuin Miettusen hallituksen koko ohjelma.
Kevätaurinko paistoi taas kirkkaasti, kun kävin etsimässä Niilon leposijaa lumen peittämältä hautausmaalta talvisodan päättymisen vuosipäivänä. Niilon kantakorttia ei ole vielä tullut, en tiedä tarvitsiko maa hänen panostaan sodassa ja missä mitassa.
Kiveä ei löytynyt, liekö sitä koskaan ollutkaan. Hangesta nousi sinistä taivasta kohti lahonnut, vaakapuunsa tiputtanut risti. Se ei ollut kestänyt aikaa kuten kirves. Se on yhä terässä.
Artikkelin aiheetMetsäpalvelu
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
- Osaston luetuimmat
